Uusimmassa Rumbassa Markus Laakso hehkutteli Malady-nimisen orkesterin levyä. Koska yhtye on suurimmalla osalle maapalloa vielä tuntematon, otimme yhteyttä bändiin muutaman kysymyksen merkeissä. Kysymyksiin vastaili yhtyeen basisti Jonni Tanskanen, kun taas lopusta löytyvään videolistaukseen osallistui koko yhtye.
Bändi soittaa muuten ensi viikon keskiviikkona levynjulkkarikeikan Elmun Baarissa Nosturissa. Tapahtuman Facebook-sivun löydät täältä.
Kertoisitteko ensin Maladyn perusasiat: keitä yhtyeessä soittaa ja miten kokoonpano sai alkunsa?
Malady syntyi alun alkaen sivuprojektiksi vuonna 2010 doom/stoner-yhtyeelle, jossa soittivat kitaristi Tony Björkman ja rumpali Juuso Jylhänlehto sekä allekirjoittanut. Maladyyn ensin mainittu kaksikko pyysi minua basson varteen. Kun doomibändi kaatui, Maladylle allokoitiin enemmän aikaa. Suurin osa ensimmäisen levyn kappaleista sävellettiin tuona aikana triona. Babak värvättiin urkuriksi vuonna 2012. Babak ei kuitenkaan tuntenut oloaan kotoisaksi Hammondin takana, joten hänet värvättiin hänelle myös alunperin kaavailtuun tehtävään: laulajaksi. Babak suostui tehtävään, josta hän ei olisi urkurin roolissa suoriutunut. Kitara tuli kaulaan tueksi ja turvaksi.Ville Rohiola tuli hieman myöhemmin itsenäisyyspäivänä 2013 mukaan kuvioihin urkujen ääreen.
Vaikka valtaosa biisien kuvioista ja rungoista olivat melko lailla valmiita jo ennen Babakin ja Villen tuloa bändiin, heidän soittotyylinsä ja musatajunsa on vaikuttanut todella radikaalisti lopullisiin biiseihin, eikä Malady olisi oma itsensä ilman heidän panostaan. Levyn kappaleessa Aarnivalkea kuuluu muita biisejä huomattavasti selvemmin kaikkien panostus biisintekoon ja se olikin viimeinen levylle sävelletty kappale.
Miten kuvailisitte musiikillista antianne?
Adjektiivit ovat aina vaikeita. Ajatonta? Kaipa se jotain kertoo, että suomiproge kokee uutta nousuaan 2010-luvulla. Lievästi röyhkeää tietysti väittää, että tässä olisi ollut tyhjiö 1970- ja 2010-luvun välillä progen saralla; 80-luvulla Scapa Flow oli, Kingston Wall vaikutti ysärillä ja Liekki 2000-luvulla. Mutta jostain syystä 70-luku tuntuu olevan se kultakausi, josta meidän vaikutteet on suurimmaksi osaksi ammennettu.
Musiikkinne kuulostaa vahvasti 1970-lukulaiselta. Miksi juuri tuon vuosikymmenen soundi on mieleenne?
Jokaisen lapsuudenkodissa on kuunneltu vanhempien nuoruudenajan musiikkia. Pink Floyd, Colosseum ja Uriah Heep ovat pyörineet levylautasella, joten kaipa se on jättänyt jonkinlaisen jäljen ja vaikuttanut oman musiikkimaun kehitykseen.
Myöhemmällä iällä on alkanut myös arvostaa analogipelejä ja lämpimämpää soundia. 70-luvun analogiäänimaisema on todella omaleimainen verrattuna esimerkiksi 80-lukuun, kun digitaalisyntikat alkoivat vallata alaa musiikissa. Mainittakoon että soundifiilistely on ohjannut soitin- ja vahvistinhankintoja jo ennen Maladyn olemassaoloa.
Soundeista puhuttaessa ei voi myöskään jättää pois äänittäjä-miksaaja-tuottajavelho Matti Karin panosta. Meillä oli heti alkuun yhteinen sävel ja Masa tajusi heti musaa kuullessaan miltä sen kuuluisi soundata ja se vastasi myös meidän visiota täydellisesti. Haluttiin että levy kuulostaa siltä, että se olisi voinut ilmestyä 70-luvulla. Yhteistyö oli todella saumatonta ja Masalla oli tarjota know-howta ja tekniikkaa. Lisäksi miehen kosketinsoitinkokoelma Mellotroneineen ja Rhodeseineen on todella vaikuttava ja antoi meille mahdollisuuden laajentaa paitsi soundin kirjoa, myös luomaan studiossa kappaleisiin uudenlaisia tulkintoja, joita emme olleet edes tulleet ajatelleeksi treenissoitossa.
Jos Malady olisi elokuva, mikä se olisi ja miksi?
Tässähän saa kohta rockpoliisien lisäksi kaiken maailman olohuoneiden tapanimaskuloidenkin
vihat niskoilleen. Sanotaan että Simon, the King of Witches. Perustelu saa ainakin toistaiseksi jäädä sisäpiirin tietoon
Keiden kannattaisi erityisesti tarkastaa uusi albuminne?
Kaikki, joita kiehtoo edellä mainittu soundimaailma ja ajan musiikki. Meidän levy sopii varmasti hyvin jatkoksi esimerkiksi Love records-lätyille. Ulkopuoliset ovat verranneet meitä niin Finnforestiin, Liekkiin kuin Pink Floydiinkin.
Mitä sanoisitte Wigwamin Jim Pembrokelle, jos tämä sattuisi joskus tulemaan keikallenne?
”Käyt sä täällä usein? Käydäänkö tossa meidän treeniksellä?”
*
Isokynä Lindholmin ja Orfeuksen esittämä Sä avasit oven on aina viehättänyt tunnelmallaan! Kun mietin jotain minulle erityisen rakasta 70-luvun musatyyppiä, tulee mieleen ensimmäisten joukossa Dave Lindholm. Hänen musiikistaan löytyy tyylien kirjo, folk ja sähkö, lyriikan beat, Dylan, nuori bluesrock, Suomi-progen ja Love Recordsin kulta-ajat, oma soundi ja tyylikkyys. Sä avasit oven -biisi on lisäksi aina tuonut mieleen Dylanin Lay Lady Layn. Ehkä Daven Sä avasit oven onkin toinen osa Dylanin klassikolle.
-Ville Rohiola (Hammond)
Olen pitkään kokenut negatiiviset vibat taiteessa positiivisia kiinnostavampina. Teos, joka saa itkemään saa minulta äänen todennäköisemmin kuin sellainen, joka saa hymyn karehtimaan. Yhtään iloista musiikkia väheksymättä, se on jollain tasolla helpommin käsiteltävää. Surun ja alakulon tavoittaminen on vaikeampaa ja tasapainottelu koskettavuuden ja patettisuuden välillä vaatii enemmän varovaisuutta. Haikaran ensialbumin päätöskappale Manala ei horju tuolla trapetsilla hetkeäkään. Se soljuu alakulosta uhkan ja hallitun kaaoksen kautta epätoivoon menettämättä punaista lankaa missään vaiheessa.
Tunnelman vaihtelu kuuluu myös soitinvalinnoissa: alun alakuloinen ja kaunis tunnelma rakentuu pikälti huilumelodian pohjalle ja Vesa Lehtisen hillitty laulu on todella intiimiä. Polveilevien väliosien päätteeksi alun pääteemasta napataan kiinni paljon alkua aggressiivisemmin. Rummut ovat mukana, laulu on paljon voimakkaampaa ja huilun heleys korvattu räväkämmällä tenorisaksofonilla. Kaiken kaikkiaan Suomi-progen kultakauden taidokkaimpia esityksiä!
-Jonni Tanskanen (basso)
Salolainen Nimbus edustaa kuvaavasti tunnetta siitä, ettei virtuoosinen soitto ole luotua tunnelmaa tai personaallisuutta arvokkaampaa. Nauhoitettu Obus-albumi tursuaa inhimillisiä soittovirheitä ja puolihuolimattomia miksauksia jotka muodostavat turvallisen, kosketuspintaisen atmosfäärin. Sama lämpö on saavutettu myös livenä, josta todisteena toimii mahtava levyn ulkopuolelle jäänyt kappale, Liisankadun Pop-Studiolla nauhoitettu Aamumaa. Ilmavat mutta tarkat rummut sekä edesmenneen Pekka Raution syvälle sieluun uppoava urkusoundi luovat ainutlaatuisen soinnillisen harmonian joka muistuttaa osuvasti siitä, mistä musiikin tekemisessä voi parhaimmillaan olla kyse; ihmisten välisistä kemioista. Niin sanottua ”käppä-progea” parhaimmillaan.
-Tony Björkman (kitara)
Siinä missä Jonni antaisi äänensä todennäköisimmin itkettävälle biisille, oma ääneni menisi luultavasti positiivisessa vireessä soivalle kappaleelle. Maailma on täynnä synkkiä lauluja ja jos joku onnistuu tekemään iloista musiikkia, joka ei ärsytä, ilahdun. Pekka Strengin Puutarhassa on malliesimerkki tällaisesta biisistä – biisistä, joka maalaa kesäisen niityn, joka ei kuitenkaan, kiitos Pekka Strengin tulkinnan, näytä Windowsin taustakuvalta. Olli Ahvenlahden Rhodesit tuovat tähän folkahtavaan biisiin selkeän tanssipoljennon ja Ahvenlahden siirtyessä komppauksesta sooloon, Ari Valtonen ottaa tilan haltuun ride-pellillä ja vie tämän hienon tanssikipaleen ryhdikkäästi maaliin. 10/10.
-Babak Issabeigloo (kitara/laulu)
Pekka Pohjola kuuluu kiistattomasti suomalaisten säveltäjien ja muusikoiden terävimpään kärkeen. Nipistys on yksi esimerkki useiden loistavien sävellysten joukosta ja valinta tähän osui senkin takia koska kyseinen kappale kuului aikoinaan myös Wigwamin live materiaaliin, kuten voimme kuulla loistavalta Wigwam – Live Music from the Twilight Zone tupla LP:ltä.
-Juuso Jylhänlehto (rummut)