Sturgill Simpson
Kulttuuritalo, Helsinki
14.3.2025
En tiedä onko vastaavaa koettu koskaan Kulttuuritalolla: kolmetuntinen setti countryä, josta ensimmäinen 80 minuuttia ilman taukoja tai välispiikkejä. En tosin myöskään osaa varmuudella sanoa onko tämä hyvä vai huono asia. Hämmentävä ja riemastuttava, joka tapauksessa – ja osalle yleisöä selkeästi myös raivostuttava. ”Paljon soittamista, mutta tosi vähän musiikkia”, kuten kollega Oskari Onninen summasi narikkajonossa – eikä nyt varsinaisesti ollut väärässä
Sturgill Simpsonin Why Not? -kiertueen rantautuessa Suomeen on selvää, että vaikka bändi on käytännössä sama kuin kymmenisen vuotta sitten Helsingin Juhlaviikkojen Huvila-teltassa, on se musiikillisesti aivan jotain muuta.
Näihin kymmeneen vuoteen mahtuu paljon. Simpsonilta on palanut hermot countryn fundamentalistisiin sääntöihin, joka vuorostaan johti genren rajoja tietoisesti venyttäneihin levyihin A Sailor’s Guide to Earth (2016) ja Sound & Fury (2019). Simpsonilta katosi myös poskiontelontulehduksen johdosta ääni ja sen seurauksena suunta ja motivaatio, ja hän harkitsi vakavasti musiikillisen uransa lopettamista. Tätä seurasi kaksi bluegrass-levyä, jolla hän käytännössä coveroi itseään, eli kolmen ensimmäisen levyn kappaleita ja soolouraa edeltänyttä bändiänsä Sunday Valley. Viimeinen Sturgill Simpson -levy The Ballad of Dood & Juanita (2021) ja ensimmäinen uudeklla taiteilijanimellä Johnny Blue Skies julkaistu täyspitkä Passage Du Desir (2024).
Paluu livemusiikin pariin oli kuitenkin seurausta odottomattomasta suunnasta tulleesta pyynnöstä: Grateful Deadin Bob Weir pyysi Simpsonia alkuvuodesta 2024 mukaan Meksikon Cancunissa järjestettäviille Dead Ahead -keikoille. Weir lähetti Simpsonille 60 kappaleen listan opeteltavaksi, ja tutustuessaan niihin hämmästeli miksi niiden opettelu oli niin helppoa. Oli aivan kun hän olisi pystynyt arvaamaan, mihin bändin legendaarinen kitaristi Jerry Garcia seuraavaksi soitti. Selitykseksi paljastui kuuntelun myötä se, että Simpson ammentaa samasta folkin, countryn, bluegrassin ja bluesin musiikillisesta perinnöstä kuin Garciakin.
Projekti sai Simpsonin rakastumaan Garcian soittoon, mutta myös innostumaan sähkökitaran soitosta itsekin. Pian keikkojen jälkeen hän otti yhteyttä ja pyysi manageriaan auttamaan laittamaan bändin kasaan ja buukkaamaan mahdollisimman paljon keikkoja. Why Not? – kiertue on seurausta tästä.
Vaikka kolmen tunnin pituiset keikat tulevat kenties Deadilta, niin yhteydet jäävät harmillisesti kuitenkin siihen. Toki Simpson on läpimurtolevystään Metamodern Souds in Country Music (2014) asti pelannut contryn progressiivisemmalla laidalla, mutta tämä ei livekontekstissa korostu – ainakaan kappalemateriaalin suhteen. Jamit eivät missää vaiheessa nouse samoille tasoille kuin Grateful Deadilla, jossa muu bändi yhtyi yhden soittajan ehdottamaan riffiin orgaanisesti – pikemminkin kuuntelemalla kuin soittamalla. Simpsonin bändi on huikean tiukka ja hallittu, biisit alkavat edellisen kappaleen viimeisestä nuotista, mutta jameja nämä eivät kuitenkaan ole, vaan kappaleita jotka soitetaan suunnitellusti toisensa perään, ilman taukoja.
Ei olla lähelläkään Deadin tasoa. Mitään Garcian leikkisyyttä ja oivaltavuutta ei ole Simpsonin maneerisessa blues-runkkauksessa, eivätkä jamit toimi kuten niiden pitäisi, koska mitään progressiota ei kehitystä ei tapahdu. Välillä jäädään rytmisektion varaan, ja dynamiikka muuttuu kieltämättä hieman, mutta sitten seuraavava biisi on taas boom-chicka-boom -lauantaimakkaraa, jota ryyditetään loputtomalla bluesrunkkauksella. Tappavan tasaista ja kitukasvuista musiikillista preeriaa, ei laaksoja ja kukkuloita.
Kulttuuritalon luolamainen akustiikka hautaa keikan ensimmäisellä puolikkaalla Simpsonin hienoimman musiikillisen aseen: hänen äänensä. Simpsonilla on äänessää Waylon Jenningsin haavoittuvuutta ja soraa, ja ylempiin rekistereihin voiimallisesti puskiessaan Elvis Presleyn ylimaallista voimaa. Jälkimmäinen pääsee esiin oikeastaan vasta The Promisen viimeisessä säkesitössä, joka on suutakuivaavassa intensiivisyydessään keikan huippuhetkiä.
The Promise saakin pohtimaan keikan toista ongelmallista elementtiä: covereita.
Eiväthän coverit sinänsä ole mitää uutta Simpsonille, sillä monessa mielessä hänen uransa lepää niiden varassa. Ensimmäinen suuri hitti The Promise on uudelleensovitus 80-luvun yhden hitin ihmeen When In Romen siirappisesta synapop-pikkuhitistä, joka kilpailee Glenn Medeiroksen lässy-hittien kanssa samassa sarjassa. Simpsonin nerokkuus tuleekin tavssa, jolla hän on saanut sen uudelleenkalibroitua kappaleeksi, joka kuulostaa Waylon Jenningsin tai Elviksen (sovituksessa on enemmän kuin ripaus In The Ghetto’a) suurelta kadonneelta hitiltä – kaikuisessa teryleeninkatkuisessa draamassaan.
Ja toisaalta A Sailor’s Guide… päättää A-puolensa Nirvana-coveriin In Bloom, jonka ylipehmeä ja hellä sovitus kätkee hattaraansa partavietsenterän, ja on ymmärrettävissä juurikin kontekstin kautta: Cobain tiivisti tuon kappaleen kertosäkeeseen vihansa niitä häntä koulussa kiusanneita tyyppejä kohtaan, jotka monessa mielessä ovat linjassa country-musiikin konservatiivisempaa reunaa edustavien tahojen ja heidän arvojensa kanssa. Ei ole sattuumaa, että Simpson valitsee juuri tämän kappaleen levylle, joka tuo hänelle Grammy-palkinnon Vuoden country-albumista vuonna 2016.
Covereiden huomattava läsnäolo livesetissä voi toisaalta johtaa sylttytehtaalle, eli Grateful Deadiin: tuolla yhtyeellä setti koostui usein country- ja folk-klassikoista, joita tiputeltiin pidempien jamien väliin. Yhtyeen juurevuus ja tietoisuus amerikkalaisen juurimusiikin syvästä perinteestä lepää pitkälti näiden coverien varassa – ja osittain vaikuttaa siihen, miten omakin materiaali on samalla tavalla ajatonta ja vanhahtavaa, samalla tavoin kun The Band’illä.
Näissä americana-piireissä on se kirjoittamaton sääntö, että covereina pitää vetää jotain tyylikkäitä ja obskuureja Gram Parsons deep cuts’eja tai jotain uudelleensovitettua Carter Familyä tjsp, joita yleisöä leimaavat karikatyyrimäiset tyypit parroissaan ja lippalakeissaan ja stetsoneissaan voivat bongailla asiantuntevasti ja myhäillä tyytyväisinä – ei jotain umpikulunutta 70-luvun mainstream-hittiä, jonka keulabaarin Erjakin voi tunnistaa.
Vaati melkoista asennetta lähteä vetämään jotain niin äärimmäisen ilmeistä ja kulunutta biisiä kuin Whiter Shade of Pale tai L.A. Woman – etenkin kun ne vetää aivan tosissaan ja sata lasissa.
Eli tavallaan Simpsonin halukkuus vetää livenä juurikin näitä jälkimmäisiä on eräänlaista tietoista vittuilua konventioille, mutta sitten myös ei.
Aivan oma lukunsa ovat sitten nämä Princen Purple Rain tai Eddie Murphyn (ja Rick Jamesin, bitch!) Party All The Time.
Meidän pohjoismaalaisesta lagom-näkökulmasta Viking Linen keulabaarissa ne sekoittuvat noihin muihin ilmeisiin ja kuluneisiin covereihin, mutta kun ne asettaa kontekstiin Sturgillin tradition ja kultturillisen perinteen kanssa, hahmottuu niiden todellinen merkitys ja painoarvo.
Simpsonin esittämänä niiden rooli muuttuu olennaisesti, koska ne ovat MUSTIEN artistien kappaleita, jotka istuvat tosi huonosti countryn äärivalkoiseen ja konservatiiviseen hegemoniaan – ja tästä syystä nostan näkymätöntä stetsoniani Sturgillille juuri näiden kohdalla siitä ennakkoluulottomasta pohjavesien sekoittamisesta, jota hän tällä kiertueella tekee.
Black Lives Matter, keulabaarin Erjan elämälläkin on väliä… Merkittävä viesti, jos sille herkistää korvansa.
Jean Ramsay