Rumballekin juttuja sivukaupalla tehtaillut musiikkitoimittaja pöyhi varomattomasti sukupuolirooleja. Kahta nettikolumnia, tuhansia Facebook-jakoja ja laajaa tuohtumusta myöhemmin ei vieläkään tiedetä, osaavatko naiset soittaa bändeissä.
Teksti: Jami Järvinen, kuva: Adrian Jack Bunsby
”Kolumni on sanoma- tai aikakauslehdessä omalla palstallaan säännöllisesti julkaistava lyhyt kirjoitus, jossa toimittaja tai avustaja esittää oman mielipiteensä jostakin ajankohtaisesta aiheesta. Kolumnisteiksi pyydetään usein poliitikkoja tai muita julkisuuden henkilöitä. Kolumni eroaa uutisesta siten, että kirjoittaja esittää siinä henkilökohtaisen mielipiteensä ja tarkastelee asiaa vain valitsemastaan näkökulmasta. Lisäksi kolumneissa voidaan käyttää uutista laajemmin eri tyylikeinoja kuten ironiaa tai huumoria. Kolumnin tyylilajiin kuuluu, että kirjoittajalla on oikeus piikitellä ja esittää olevansa oikeassa.” – Wikipedia
Aurinkoinen heinäkuinen päivä kääntyi hirvittäväksi bittiverilöylyksi, kun kaksi alle 30-vuotiasta naispuolista musiikkijournalistia sekä muutama tuhat kuluttajaa otti yhteen aiheesta, ovatko naiset hyviä vai huonoja kevyen musiikin tulkkeja.
Kaikki alkoi, kun muiden muassa Rumbaa avustava Mervi Vuorela laati Yleisradion musiikkisivujen uudelle C-Puoli-kolumnipaikalle 4 000 merkin tekstin, joka oli otsikoitu väkevästi: ”Miksi naisbändit ovat niin huonoja?”
Vuorelan kanta on selvä: vain naisista koostuvat rockyhtyeet ovat taitotasoltaan ja asenteeltaan keskimäärin heikompia kuin miesten vastaavat ja osasyy siihen on naisten kokema positiivinen syrjintä. Toisin sanoen harvoja musiikkibisneksessä mukana roikkuvia naisrokkareita nostetaan mediassa ja kritiikeissä jalustalle, vaikka treenaamisen varaa vielä olisi.
Naismuusikot eivät viitsi pyrkiä samalle tasolle kuin miehet.
Näkemys on tietysti liioiteltu, mutta kolumnistilla on siihen jumalallinen oikeus. Mielipiteellisen tekstin kuuluukin olla subjektiivinen, kertoa asiasta kirjoittajansa valitsemasta näkökulmasta. Silti ja siksi suuri yleisö älähti ja riensi antamaan palautteen, jota Vuorela oli jo aivan tekstinsä alussa ennakoinut: ”Koska olen nainen, minut haukutaan luultavasti vain katkeraksi ja epäonnistuneeksi muusikoksi alias musiikkitoimittajaksi.”
Nettikansa julisti Vuorelan oikopäätä kaunaiseksi misogyyniksi, jonkinlaiseksi sukupuolensa pettäjäksi. Ikään kuin pelkkä kolumnistin sukupuoli velvoittaisi hänet sulkemaan korvansa naismuusikoiden epäonnistuneilta keikoilta. Mokomakin toimittajatyttö, mitä sellaiset musiikista tietävät.
Älyttömimmästä päästä spontaaneja vastauksia Vuorelan tekstiin olivat nimet. Kommenttiraidoille listattiin yhä uudelleen samoja neljää tai viittä naisyhtyettä tai -artistia, joiden olemassaolon tulisi jotenkin kumota kolumnistin näkemykset.
Yhtäkkiä jokainen kansalainen tunsi pahuksen hyvän naisrumpalin.
Mervi Vuorelan haasteeseen tarttui kuitenkin pontevimmin avustajakollega Elina Iida Sofia Hirvonen, hänkin Rumban sivuilta tuttu.
Sylvi-nettilehteen kirjoittamassaan artikkelissa ”Miksi naiset eivät ’osaa’ soittaa?” Hirvonen teilaa Vuorelan teesit ja tutkii sitten asiaa laajemmasta näkökulmasta.
Hirvosen ajatus lähtee siitä, että enin osa länsimaisesta kulttuurista on miesten miehille tekemää. Naiset tuppaavat siksi ajautumaan marginaaliin ja jäämään parhaimmassakin tapauksessa vain harrastajiksi. Vallankin populaarimusiikkia tekevät ja arvostelevat miehet, joten naisia ruvetaan herkästi arvioimaan vain siltä pohjalta, miten kivoilta he mieskriitikkojen silmissä vaikuttavat. Aktiivinen ja omilla ehdoillaan toimiva nainen ”muuttuu tällaisessa asetelmassa automaattisesti rumaksi ja sekopäiseksi”, kuten Hirvonen kirjoittaa.
Se lannistaa alalle pyrkiviä naisia, jolloin noidankehä onkin valmis.
Rumban avustajattarien välinen kissatappelu on kuitenkin oikeasti vain näytöstä, sillä molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että naismuusikoita kohdellaan etenkin rock-ympyröissä jotenkin poikkeuksellisesti. Vuorelan mielestä heitä ansiottomasti ylistetään, Hirvosen mukaan taas suljetaan ulos. Seuraus on molemmissa sama, naisrokkareiden paikka on jossain muualla kuin miesten dominoiman populaarikulttuurin keskiössä.
Ensimmäinen uhri tässä kalabaliikissa ei silti ole naisrokkari, vaan lukutaito sekä aivan alkeellinen kyky erottaa tekstien erilaiset lajityypit. Kaikkialla loistaa näet räikeä kyvyttömyys ymmärtää, mikä on kolumni ja kuinka sitä on luettava. Reippaammanpuoleinen kielenkäyttö ymmärretään toimittajan huonoudeksi tai lukijan loukkaamiseksi. Kun kolumnisti tai pakinoitsija näpyttelee tekstiinsä, että kaikki hyvät koirat ovat sinisiä, jossakin aina älähtää lukija siitä, että kyllä hänen koiransa ainakin on punainen, mutta silti tosi mukava. ”Miksi toimittaja solvaa minua?”
Kun kolumneita luetaan opinnäytteinä ja faktat ynnä mielipiteet sekoitetaan keskenään ja ymmärretään totuusarvoltaan samanlaisiksi väitteiksi, ei ole ihme, ettei keskustelussa ikinä päästä itse asiaan, vaan jäädään jankuttamaan keskustelijoista. Tai jos nyt yleensä luettaisiin ne kolumnit eikä vain otsikot.
Mervi Vuorelan tekstiä on jaettu Facebookissa vuorokaudessa noin 1 300 kertaa ja Elina Iida Sofia Hirvosen vastausta kuutisensataa. Ainakin naispuolisilla musiikkitoimittajilla ei ole vaikeuksia saada sanomaansa jakeluun.