On mennyt viikko siitä, kun Maustetytöt päätettiin ilmeisesti yhden ihmisen ”veto-oikeudella” jättää nimeämättä ehdolle Emma-gaalaan. Kun kukaan ei tunnu enää muistavankaan koko kohua, kannattaa siitä muistuttaa juuri silloin. Niin kiusallinen se oli.
Se oli diskursiivinen miinakenttä, joka toimii vähän kaikille – niin toimittajille, viestintähenkilöille, bändeille kuin Emma-raatilaisillekin – hyvänä checklistinä sille, miten tällaisissa tilanteissa ainakaan ei tule toimia.
Sehän nyt on selvä, että n-sanaa ei kannata – kaikenlaisesta saivartelusta huolimatta – missään käyttää. Tai jos käytät, niin varaudu perustelemaan se muullakin kuin ”sananvapaudellasi” ja varaudu myös siihen, että joku ei siitä huolimatta pidä siitä.
Siltikin on vain helpompi olla käyttämättä sitä. Muitakin sanoja löytyy.
Tämän nimenomaisen tapaukset tarkoitusperät sanan käyttämiseen lienevät jo loppuun kaluttuja, joten niitä ei tarvitse enää käydä läpi.
Seuraavaksi pääsemme iänikuiseen vääntämiseen taiteen tulkitsemisesta. Jokainen lukutaitoinen ymmärtää, että yhdestä rasistisesta sanasta huolimatta Tein kai lottorivini väärin -kappaleen tekstiä ei voi kokonaisuudessa mieltää mitenkään rasistiseksi. Korkeintaan sen voi ehkä katsoa olevan laiskan suorasukainen globalisaation kuvaus.
Silti poplaulusta ei ole väitöskirjaksi, ja taide on usein twiittejä monimutkaisempaa.
Kyseinen ehdokkuuden torpedoinut tulkinta on siis suunnilleen yhtä hatara kuin taannoinen keskustelu, jonka mukaan Gallen-Kallelan Aino-taru-maalaus pitäisi poistaa Ateneumin seinältä, koska siinä vanha ukko lääppii alastonta naista.
Tämä ”keskustelu” paljastui sentään somehuhujen lietsomaksi uutisankaksi. Mitään oikeita vaatimuksia ei ollut koskaan esitetty.
Yhden henkilön virkaintoinen ratkaisu oli niin ikään osoitus siitä heikkoitsetuntoisen identiteettipolitiikan piirteestä, jossa liipasinherkän puritanismin hunnun takana möyryää vain paha, väärämielinen maailma. Joskus poliittiseen keskusteluun viitataan lauseenparrella ”eivät tässä ihmiset riitele, vaan asiat”, mutta aika usein ne asiat myös riitauttavat ne ihmiset.
Ratkaisua voisi verrata siihen, kun kaksi enimmäkseen samanmielistä ihmistä päätyy yhdestä asiakysymyksestä erimielisyyteen Twitterissä, ja nopeampi päättääkin blokata toisen kokonaan.
Seurauksena on hymistelevää munankuorilla kävelyä, jossa yksittäiset virheet ja inhimilliset sävyerot alkavat määrittää ihmistä kokonaisuutena. Se on kohtuuttoman armotonta ajattelua, jonka maailmassa on olemassa pelkkiä potentiaalisia vihollisia.
Moisen diskurssin myötä myös anteeksi pyytäminen on kokenut pahan inflaation. Oli kiusallista lukea Anna ja Kaisa Karjalaisen kömpelöä anteeksipyytelyä aiheen ympärillä, niin tosissaan kuin he varmasti olivatkin.
Kun kaikki pyytävät kaikkia toimiaan anteeksi, mitä väliä sanalla enää on, kun joku kuitenkin mitätöi pahoittelun väärin sammutettuna ja toinen voi pelastaa itsensä ikävästä tilanteesta vain kuittaamalla ”sori siitä”?
Samalla viestintäkonsultti minussa eittämättä moittii moista huonoa ”kriisiviestintää”, jossa ensin asia vähän sohaistiin sivuun ja sen jälkeen levy-yhtiön setä (sic) Aki Roukala vähän kakisteli päälle.
Eihän se hyvältä näyttänyt, mutta hyvänen aika, he ovat popmusiikin toimijoita. Eivät poliitikkoja tai yritysjohtajia. Ketään ei ole ahdisteltu eikä yhtään kikkeliä ole näytetty. Jo valmiiksi sosiaalisesti vaivaantuneet sisarukset vaikuttivat anteeksi pyydelleessään vielä vaivaantuneimmilta.
Ja ikään kuin tämäkään ei olisi tarpeeksi, manasi kohu myös Tere Sammallahden kaltaiset oikeistotrollit poteroistaan keräämään itselleen laiskoja twitterselkääntaputuksia vähän tölvimällä. Hähmäiset Twitter-agitaattorit lienevät viimeisiä ihmisiä, joita bändi liehittelijöikseen kaipaa.
Esitän kömpelön porttiteorian: ”mitääneisaasanoa”-kitisijät ovat tämän herkän moralismin oire. En tarkoita, että kyseistä kitinää pitäisi sinällään myötäillä tai muutenkaan jaksaa kuunnella, mutta samalla kun ympäröivä maailma heidät tuomitsee kollektiivisessa erehtymättömyydessään, niin joku toinen kyllä ymmärtää.
“Come to the dark side, we have cookies”.
Kohun yhteydessä useat epäilivät, josko Maustetyttöjen pudottamisen syynä olisi sittenkin ollut se, ettei bändiä julkaiseva Is This Art! kuulu Musiikkituottajat Ry:n jäsenistöön, eikä sen puoleen kilpaile isojen levy-yhtiöiden kanssa muutenkaan.
Tulkinta on laiska ja kyyninen, mutta tässä tilanteessa se olisi tyydyttänyt. Silloin kaikki voisivat porukalla nyökytellä, että joo, semmoista kaupallista skeidaa se Emma on, pitäkööt tunkkinsa.
Nyt saatiin aikaan sinällään tärkeästä aiheesta ankea kohu, josta kaikille jäi vain paha mieli.
