Imaisin koko Beastie Boysin 1990-luvun alussa kehittämän imperiumin Grand Royal –lehtineen, -levymerkkeineen, kaveribändeineen ja X-Large-vaatteineen kokonaisena. Puhumattakaan MCA:n ohjaamista musiikkivideoista, joita katsottiin silmä kovana VHS-nauhoituksilta uudestaan ja uudestaan.
Jo 22-vuotiaana minusta tuntui hieman erikoiselta diggailla samaa bändiä kuin kymmenen vuotta aiemmin, lapsena. Mutta Beastie Boysin ainutlaatuisuus kaikkien normaalien pop-musiikin lainalaisuuksien rikkomisessa alkoi jo tuossa vaiheessa valkenemaan kaikille, jotka jaksoivat seurata riittävän tarkkaan. Muutaman vuoden päästä se ei tuntunut enää lainkaan oudolta, vaan kovin kotoisalta ja luontevalta.
Adam Yauch oli alusta lähtien Beastie Boysin aikuisimman tuntuinen jäsen. Jo ensialbumin kuvissa hänen pukeutumistyylinsä oli skarpimpi ja raspikurkkuinen äänensä kuulosti ainakin 10 vuotta vanhemmalta verrattuna teinisti määkiviin Mike D:hin ja Ad-Rockiin. Omiaan aikuisempaa imagoa alleviivaamaan olikin hänen Dalai Lama –intoilunsa ja Tibetan Freedom Concert -puuhastelunsa 1990-luvulla. En ollut kai riittävän poliittinen tai henkistynyt, sillä minua ne eivät olisi toki voineet vähempää kiinnostaa. Minulle Beastie Boys oli viileyden epitomi, ei mikään poliittinen ryhmittymä.
MCA alkoi myös harmaantua joukosta ensimmäisenä. Se valkeni minulle, kun tapasin hänet ensi kertaa kasvokkain.
Pääsin tapaamaan Beastie Boysia Tukholmaan, tuolloin vielä Suomessa julkaistavan Nöjesguiden-lehden harjoittelijana kesällä 2004. Keikka oli paitsi ensimmäinen ison ulkomaantähden haastattelureissuni, jumalauta Beastie Boys. Olihan ne nähty lavalla kymmenien metrien päästä, mutta että mennä paiskaamaan kättä kavereiden kanssa?
Samaan aikaan minua jännitti suunnattomasti oma kokemattomuuteni, mutta toisaalta olin varma, että kyse oli oltava johdatuksesta. En ollut oikeastaan ikinä edes suunnitellut ryhtyväni musiikkitoimittajaksi, mutta olin yhtäkkiä haastattelemassa kaikkien aikojen suosikkibändiäni ja katsomassa kutsuvieraskeikkaa, jossa Beastiet esittävät tunnin setin käytännössä minulle ja parillekymmenelle muulle tyypille. Ja kuinka ollakaan, tuosta haastattelusta tuli ensimmäinen Rumbaan ikinä kirjoittamani juttu, kesäkuussa 2004.
Juttu jatkuu seuraavalla sivulla: