Anna Brotkinin cover-blogi kesittyy tässä kuussa Matti Johannes Koivun viisi vuotta sitten levyttämään Irwin-biisiin.
Teksti: Anna Brotkin, kuva: Hilla Kurki
Jos junttisuomalaisuutta halutaan käsitellä ironisesti irvaillen, käännytään monesti Irwin Goodmanin puoleen ja aletaan hoilata Las Palmasia. Irwinin lauluissa ryypätään, saunotaan ja pokaillaan naisia. Niissä artistin oma renttuimago sekoittuu laulujen kertojaan, jolla ei aina mene ihan satasta. Milloin tulee lopputili, milloin päädytään putkaan. Irwinin renkutuksille on helppo naureskella nousuhumalassa, mutta totuuden siemen on se, mikä niissä kouraisee.
Kun Matti Johannes Koivu vuonna 2008 julkaisi albumillisen Irwin-covereita, oli moni kappaleista riisunut itsensä melankoliseksi kaipuun ja rakkauden lauluksi. Poissa oli rehvakas diskobiitti ja hörisevät ryyppykuorot, tilalla Koivun akustinen kitara ja pelkistetty tulkinta.
Ehkä syvimmältä kouraisee levyn loppupäästä löytyvä Ai ai ai kun nuori ois. Koivun suussa tarina aiheuttaa kuulijassaan sen, minkä rentut kumppaneissaan: hämmennyksen siitä, pitäisikö vihata vai rakastaa. Lyriikoissa pyydetään armoa ja yösijaa, ja samalla kerrotaan että petetty on ja monta kertaa. Kihloihin petturi suostui säälistä, mutta nyt olisikin sitten nöyrä elätti tarjolla. Melkoinen naimakauppa siis. Asetelma on surullinen ja surkuhupaisa. Koivun versio antaa selityksen sille, miksi retkahdamme renttuihin: hekin ovat aikeissaan aitoja, vaikkeivät ehkä kovin pitkän aikaa kerrallaan.
Biisiä on hankala irrottaa esittäjänsä julkisuuskuvasta ja elämäntarinasta. Koivun kohdalla kappaletta on pakko alkaa tulkita uudesta kulmasta, koska miehen imago on kiltti ja puhdas. Se antaa vapauden katsoa kappaletta ilman säälin tai huumorin laseja. Se antaa vapauden tajuta, että biisi itsessään ei ole avuton. Oikeastaanhan se on aika kaunis. Irwinin biisi. Kaunis!
Matti Johannes Koivun syleilyssä kappale pyytää anteeksi, haikailee ja muistelee hymyillen. Irwin sen sijaan vaatii, iskee silmää ja virnuilee. Molemmat ovat aitoja pyynnöissään. Kun Irwinin humalankatkuista laulusoundia peilaa Koivun herkistelyyn, syntyy miesten välille jokin vapiseva, kosminen yhteys.
Youtubesta löytyvä livetaltiointi Irwinin Syksyn sävel -esityksestä muistuttaa nykysilmin lähinnä Putous-sketsiä. Sanoja unohteleva laulaja yrittää pysytellä torvien ja taustalaulajien tahdissa ja on nuhjuisessa college-paidassaan aika kaukana siitä hippi-Irwinistä, jonka moni suomalainen haluaa muistaa. Koivun versio taas muistuttaa meitä siitä, että viihde ei ole pelkkää viihdettä, vaan se vaatii uhrinsa. Janoamme viiksekkäitä renttuja, joiden sielussa on reikä, jotta tuntisimme itsemme täydemmiksi. Hinta on melkoisen kova. Irwin kuoli alle vuoden sisään biisin julkaisemisesta.
Tarina kertoo, että kun Ai ai ai kun nuori ois oli tarkoitus äänittää, Irwin ilmestyi studioon kännissä eikä sessiosta tullut mitään. Seuraavana päivänä kappale saatiin purkkiin – krapulaisella otteella, mutta kuitenkin. Koko Irwinin elämäntarina tuo miehen tuotantoon lisäsävyjä, sekä hyvässä että pahassa. Tässä mielessä Matti Johannes Koivu tekee Irwinille suuren palveluksen: hän palauttaa mieleen laulut huuruisen imagon takana. Ilman lööppejä, ilman viinaa, ilman humalanhörinää. Jäljelle jää ihmisen herkkyys ja heikkous: ajatus siitä, ettei kukaan kestä mitä tahansa, ettei kukaan ole kuolematon. Vielä vähemmän virheetön.
Alkuperäinen:
Cover:
