Festivaalimainoksessa ”2000-luvun tärkeimmäksi elektrobändiksi” tituleerattu ruotsalaisduo palaa kammottavan Tomorrow, in a Year -oopperaprojektin ja sooloilujen jälkeen päätyönsä pariin. Shaking The Habitual -albumi ilmestyy huhtikuussa. Ensimmäisellä singlellä on pituutta yli yhdeksän minuuttia, ja musiikillisesti se on kovin kaukana Heartbeats-hitin elektropopista.
TF: Ennakkokuuntelin uuden albumin tänään. Se ei ole ihan helppo. Sillä on esimerkiksi todella synkkä 20-minuttinen biititön ja lauluton biisi.
JK: Sieltähän on tulossa M83:n Hurry Up We’re Dreamingin tapaan mammuttimöhöähkyyn sairastunut tupla-albumi. Minulle tuli täytenä yllätyksenä, että monet kaverini ovat tämän biisin julkaisun jälkeen sanoneet, että Knife on heidän kaikkien aikojen lempibändinsä.
TF: Niin, vaikkei The Knifesta ole puhuttu sen karmean elektro-oopperan jälkeen. Tämä biisi on kasvaja, koska kappale hahmottuu vasta ajan kanssa. Tiettyä no wawe- tai cold wawe -estetiikkaa on haettu. Kolkkoja, kummallisia soundeja. Kuitenkin popmelodiakin havaittavissa.
JK: Cold-wave soundi muistuttaa Crystal Castlesin musiikista.
TF: Kyllä, niillä ehkä on paksummat syntikkavallit, mutta yleistunnelma on samankaltainen.
JK: Uudessa Knifessa hype tapaa jännittävällä tasolla taiteellisen vaikeaselkoisuuden. Tämä on Flow’lta mielenkiintoinen kiinnitys. Jos bändi soittaa uutta materiaalia koko keikan, bissejonot täyttyvät.
TF: Puolentoista tunnin teknospektaakkeli. Ihmiset joutuvat nyt ottamaan kantaa siihen, onko kehityssuunta hyvä. Valitse puolesi: taidepaskaa vai ei?
JK: Knife on elektron Scott Walker. Voivatko he olla soittamatta Heartbeatsiä encorena? Tällaisen musan jälkeen se vain pilaisi tunnelman.
Yksi Suomen arvostetuimmista rockyhtyeistä jatkaa 28 vuotta kestänyttä taivaltaan julkaisemalla uransa 14. albumin Seitsentahokas. Rikkisuudeltu on levyn toinen single, joka seuraa jo ilmestynyttä progressiivista Kusimyrsky-kappaletta. Laulaja A.W. Yrjänän mukaan kappaleen tekstin tarinan taustalla on hajalle suudeltu jumalankuva.
TF: Kuuntelin CMX:ää silloin kun se julkaisi Aurinko– ja Aura-levyt. Silloin pidin niiden Pixies-tyylisistä rockmelodioista. Mutta tämän radioiskelmäpuolen kanssa olen aina vähän taistellut.
JK: En ole varma, haluanko kuunnella keskittyneesti näitä sanoituksia vai en.
TF: Kertosäkeessä on kivaa Smashing Pumpkins– henkistä 1990-luvun alun altsukitarointia. Yrjänän laulu on mitä on. Eihän se mikään virtuoosi ole. Mutta suomalaiset pitävät tälläisesta umpimelankolisesta masisrockista.
JK: Teksti on todella yrjänämäinen. Hän tarttuu aina yksittäisiin kielikuviin, joita latoo monta peräkkäin. Teksti on pinnalta runollinen ja kuulostaa taiteellisemmalta ja monimutkaisemmalta kuin lopulta onkaan. Joskus kikka toimii, yleensä se on rasittava maneeri.
TF: Kaikki sanat kuulostavat hyvältä ja ehkä merkitsevätkin jotain, mutta mitä? Siitä ei ole hajuakaan.
JK: Kaikki alkaa vanhasta naisesta, josta siirrytään tämän varjoon, joka muistuttaa karavaania aavikolla. Yhdistetäänkö tässä vanha nainen kuluneeseen ikoniin? Tulee mieleen Samuli Putron Olet puolisoni nyt. Vanhoja rakkauden runtelemia ihmisiä.
TF: Tämä kevyempi CMX on soundillisestikin lähempänä Putroa kuin jotkut niiden progekokeilut.
JK: Sydäntä ei kierrättää voi. Sedät laulaa elämästä. Suomirock on nyt tätä. Sitä tehdään keski- ja myöhäiskeski-ikäisille ihmisille. Teemat alkavat käsitellä vanhenemista.
TF: Siihen aiheeseen on aiemmin ollut rohkeaa tarttua, mutta jos kehitys johtaa siihen, että rock alkaa keskustella vanhemmille ihmisille vanhenemisesta, niin onhan se aika surullinen ajatus.
JK: Nuoren miehen korviin tämä kuulostaa todella tylsältä ja kliseiseltä. Tekisi mieli käskeä Yrjänä takaisin kokkiohjelmien ja kehnojen runokokoelmien pariin, mutta tiedän, että kun kappale soi Novalla, niin 2,5 miljoonaa suomalaista kokee sen olevan ”just niinku mun elämästä”.
Artikkeli on julkaistu Rumbassa 2/13.