8.1. oli rankka päivä. Helsingin Sanomat muuttui tabloidiksi, ja David Bowie julkaisi uuden kappaleen. Sosiaalisessa mediassa tuntui, että maailma pysähtyi. Uudella singellään Bowie hyödyntää täysillä uransa nostalgia-arvoa kansikuvaa myöten. Äänityssessioihinkin koottiin tukku vanhoja luottomuusikoita.
TF: Tämänkin biisin massiivisen vastaanoton takana oli paljon kyse yksinkertaisesti siitä, että David Bowie teki uuden biisin.
JK: Hypen määrä oli niin vastenmielistä, etten jaksanut edes kuunnella tätä pitkään aikaan. Se nostalgia-aspekti oli valtava, suurempi kuin Justinilla. Mutta biisihän on tällainen Top Gun -balladi.
TF: Hyvä määritelmä! Tässä ovat taiderock ja mahtiballadi samassa paketissa.
JK: Mulle ei kyllä jäänyt mitään muistikuvaa tai kuuntelujälkeä tästä kappaleesta.
TF: Jos näkisin David Bowien livenä, menisin hakemaan bissen tämän aikana. Bowien katalogilla on toki vaikea lähteä tekemään klassikkobiisiä vuonna 2013.
JK: Juuret ovat siellä 1970–80-lukujen vaihteessa. Bowie on ollut koko uransa kameleontti. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, ettei hän ole lähtenyt tekemään mitään uutta. Kaikille riittää jo se, että Bowie on Bowie. Olisi outoa, jos hän ottaisi kiinni jostain 2000-luvun tyylistä.
TF: Bowiehan teki 1990-luvulla drum’n’bass -kokeilunsa. Nyt jäljellä olisi varmaan vain dubstep.
JK: David Bowien King of Limbs. Se olisi aivan hirveää.
TF: 1990-luvulla Bowie varmaan koki itsensä nuoreksi ja viriiliksi taiteilijaksi, jonka pitää tutkia uutta musiikkia ja tehdä siitä oma näkemyksensä. Nyt hän on ehkä hyväksynyt olevansa vanha mies, jolta kukaan ei halua enää kuulla mitään uutta.
JK: Greatest Hits -kiertue, täältä tullaan. Taitelija muuttuu työläiseksi. Miten traagista.
Ruotsalais-tanskalaisen metallibändin single ennakoi samannimistä maaliskuussa julkaistavaa pitkäsoittoa, joka on yhtyeen uran toinen. Yhtye venyttää modernin heavyn rajoja yhdistelemällä saman kappaleen puitteissa vaikutteita metalcoresta popiin ja dubstepiin. Lopputulos on, sanottaisiinko, hengästyttävä.
TF: Tämä kappale sisältää ainakin neljä eri biisiä. Ensin tulee Paramore– tai Britney Spears -henkinen A-osa, jossa yhdistyy r’n’b- ja tanssipop, mutta sitten…
JK: Kas, kas. Huutolaulua ja dubstep-mekkalaa. Tämä a-osan laulumelodia on muuten pöllitty jostain.
TF: Siitä tulee mieleen Joe Jacksonin ikivanha Got the Time. Kertosäe voisi puolestaan olla jollain Antti Tuiskun levyllä hyökyaaltotyyppisenä sovituksena. Antti Tuiskua tuplabasareilla. Minulla on välillä vaikeuksia ymmärtää modernia heviä.
JK: Jos Skrillex tekisi heviä, se kuulostaisi tältä. Voisin kuvitella tämän olevan kova juttu myös cyberpunk-roolipelipiireissä.
TF: Tutkiikohan Amaranthe tietoisesti crossover-potentiaalia? Miten saataisiin teinipopin kuuntelijat kiinnostumaan heavystä? Kaikessa juustoisuudessaan kertosäe on todella tarttuva. Siinä on positiivinen ja optiminen melodia.
JK: Oi, pakollinen tilusoolokin löytyy. Kyllä tätäkin Corollassa kuunnellaan.
TF: Corolla-potentiaali on yhtä kova kuin Kuningas Pähkinällä ja Setä Tamulla. Eikä tämä muutenkaan niin kovin erilainen kappale ole.
JK: Tulen mielitautiseksi, kun en ymmärrä, mitä tämä yrittää olla. Lauluvolyymit paisutetaan viimeiseen kertosäkeeseen, syntetisaattori filteröidään mutaiseksi.
TF: Tulee mieleen japanilaiset J-rock-bändit, jotka ovat täysin juurettomia. Vaikutteita voi olla samassa biisissä vaikka countrysta, r’n’b:stä ja death metalista. Sitä ei kai pidetä outona, koska Japanissa ei ole samaa länsimaisen rockin historian taakkaa kuin meillä.
JK: Heavy on tiensä päässä. Isompien areenoiden ja festarien bändit yrittävät olla äärimmäisen eklektisiä tehdäkseen jotain uutta. Muu painuu maan alle.
Juttu jatkuu seuraavalla sivulla: