Visio-festivaali vietteli, villitsi ja sai sydämen lepattamaan avoimena

Visio Festival
12.–13.7.2024
Otaniemi, Espoo

Kun heinäkuinen perjantai-ilta hämärtyy, pehmeänlilaa valoa hohkaavat lamput muuntavat niiden alla tanssivan väkijoukon untuvaisen oloiseksi massaksi. Kello ei ole edes puoltayötä, mutta Otaniemessä järjestetyn Visio-festivaalin juhlakansa on jo erinomaisen toimeliaassa vireessä.

Energinen puheensorina ja sieltä täältä pölähtelevä tupakansavu aaltoilee miellyttävässä harmoniassa, kun festarin pääesiintyjäksi viimeisillä metreillä kiinnitetty Mall Grab tahkoo pihalavalla kaksituntista settiään ja virittelee kuulijakuntaa hikistä yötä varten.

On jokseenkin poikkeuksellista, että elektroniseen musiikkiin painottuneen tapahtuman kontekstissa pääesiintyjä kipuaa dekkien taakse ensimmäisten joukossa – soittajien prime timena on totuttu pitämään reippaasti keskiyön jälkeen alkavia slotteja. Australiasta kotoisin olevan Mall Grabin ylävireinen ja genrejä huolettomasti yhdistelevä setti kuitenkin istuu erinomaisesti uteliaan odottavaista energiaa huokuvan yleisön napakkaan lämmittelemiseen, ja on sitä paitsi takuuvarma kikka saada porukka paikalle hyvissä ajoin.

Jengiä riittää. Yleisössä käy kiihkeä vipellys ihmisten rampatessa paikalle ja pois. Ilmassa on hyväntahtoista sykettä.

Ensimmäisen tunnin ajan Mall Grab eli Jordon Alexander, tuttavallisemmin Jordy, heittelee hilpeässä tempossa pirteitä ässiä hihastaan: riemuitsevaa diskoa, levotonta UK räppiä, kilisevää ja helisevää housea ja luuppaavaa elektrobiittiä. Toisella tunnilla siirrytään selkeästi totisempaan touhuun, kun nopea tahti pysyy yllä, mutta variaatio hienovaraistuu ja ytyisillä bassoilla varustettu kovatempoinen paahto saa viileimpienkin seisoskelijoiden etusormet nousemaan kohti taivasta.

Yritän pitää omia tanssihalujani hieman aisoissa, jotta energiaa riittäisi loppuyölle ja seuraavallekin, sillä onhan kyseessä kaksipäiväiset reivit. Mall Grab revittelee kuitenkin sen verran riuskoin ottein, että keho tuntuu tehneen sataprosenttisen sitoumuksen musiikin kanssa, enkä voi lopettaa pomppimistani hyvällä tahdollakaan.

Kun Jordyn höykytys loppuu, erinäisissä sisätiloissa vasta starttaillaan yön puuhia. Nyt seitsemättä kertaa järjestettävä Visio on monitahoinen kokonaisuus, joka rakentuu tarkasti konseptoiduista huoneista ja niiden ympärillä rönsyilevistä oheistiloista, kuten berliiniläisiltä klubeilta mallia ottaneesta Huippukiva Darkroomista ja Tattoo Mestasta, jossa voi luonnollisesti otattaa tatskan.

Visiossa näkyy piirteitä elektronisia klubikokemuksia tarjoilevan Kallion kompleksin ilmapiiristä, ja omaehtoisen ug-kulttuurin mielikuvituksellisesta diy-mentaliteetista. Mieleen nousevat yhtymäkohdiltaan esimerkiksi kymmenisen vuoden takaa Drop Zone -kollektiivin järjestämät isomman luokan drum & bass -bileet, joita tanssittiin niin Suvilahden halleissa kuin Helsingin keskustan klubiympäristöissä, tai tamperelaisen Swäg-porukan sellutehtaan miljöössä organisoidut kaikenmoiset bakkanaalit.

Otaniemen pihalla kävijäkuntaa katsellessa huomaa myös häivähdyksiä Flow-festivaalista siinä mielessä, että Flow’hun tunnetusti tullaan asukokonaisuus edellä. Vaikka Visiossa se ei missään nimessä ole se juttu (kuten ei tietenkään ensisijaisesti Flow’ssakaan, mutta kyllä me kaikki tiedämme, että kyseiseen tilaisuuteen jengi panostaa satasella), osuu silmään yhtä sun toista upeaa, kekseliästä, viehättävää ja huimapäistä vaatekertaa. Teknokansa tuntuu olevan poikkeuksellisen karismaattisesti itseään verhoavaa porukkaa.

Berliiniläinen Rødhåd aloittelee puoliltaöin kolmetuntista settiään perinteistä varastohalliestetiikkaa mukailevassa A.M.O.D. Labissa. Tehokkaasti hämärretyn savuisen hallin ääriviivat ovat niin näkymättömissä, että dj:n sijainnin hahmottaa ainoastaan hakkaavan teknon tahdissa hytkyvien ihmisten tuijotuksen suunnasta.

”Yksi VISIOn ideologian peruspilareista on halliteknolava, ja tälläkin kertaa tiedossa v*tun iso soundistäkki”, festarin Instagram-tilillä maalaillaan, ja näin on todella näreet. Äskeisestä pihalla koetusta pehmeän mukavasta väreilystä ei ole jäljellä häivääkään, kun Rødhåd puskee tilaan kirskahtelevilla industrial-elementeillä ryyditettyä kovan kaliiperin teknoa.

Samaan aikaan pihan toisella puolella olevassa rakennuksessa asioita tapahtuu peräti kolmella eri stagella.

Elektroniselle kikkailulle ja diskoiselle fiilistelylle omistetussa Pro Av Lab -huoneessa huomion valtaa suuri näyttö, jonka hypnotisoivan hienoihin visuaaleihin voi uppoutua silloinkin, kun tanssijalka ei vipata, vaan keho kaipaa hetken rentouttavaa lorvailua jossain seinustalla. Samasta kompleksista pitäisi löytyä myös ylimitoitetulla sound systemilla varustettu, brittiläiseen mc-kulttuuriin satsaava Secret Lab -lava, mutta seuraava käänne tulee koitumaan kohtalokseni, enkä ikinä löydä kyseiseen paikkaan.

Kohtalon nimi on Limbo Lab. Siellä kaikenlaiseen bassovoittoiseen kamppeeseen erikoistunut Volpe orkestroi tiivistunnelmaista tanssilattiaa niskavillat pystyyn nostattavalla mehukkaan kaoottisella junglella, jonka apokalyptisia bassoaaltoja huoneeseen tuuttaa Rig & Debug Sound System.

Jos tämä setti ei vielä saa hikeä valumaan, sen tekee totisesti Volpen jälkeen pariksi tunniksi dekkien taa kipuava Styrkka Myygalo tovereineen. He ovat räppärit Matti8 ja Hazard, jotka ottavat mikit kauniiseen käteen ja vetävät tiukkaa riimiä Styrkka Myygalon selektoimien grimebiittien päälle. Mutta ennen kuin mc:t ilmaantuvat mestoille, ehditään hekumallisen tovin ajan kuunnella setin dubstepimpaa osuutta: se sisältää tolkuttoman nautinnollista möyrintää raskaasti vellovan bassomusiikin ryönäisimmissä kolkissa.

Kun Hazard ja Matti8 sylkevät freestylen ja omista biiseistään varioitujen versejen yhdistelmiään, käy Limbo-luola lähes sietämättömän painostavaksi basson paineaalloista ja vaatteet tahmaavasta kosteudesta. Tilasta poistuminen osoittautuu kuitenkin pitkälti mahdottomaksi, sillä Limbo Labin yhteisöllinen meininki on Visio-perjantain ehdoton huippukohta. Tiettyihin genreihin tuntuu kuuluvan sisäänrakennettuna ominaisuutena erityisen ystävällinen yleisö, joka luo yhteisestä sanattomasta sopimuksesta viihtyisän ja kaverillisen ilmapiirin tanssilattialle.

Jossain kohtaa riistäydyn positiivisen tunnelman ikeestä ja käväisen yläkerrassa, jossa meksikolainen Regal86 tekee kaikkea muuta kuin tarjoaa kaipaamaani hengähdystaukoa, sen verran vilkas on hänen bpm:nsä ja sen myötä ympärillä käyvä tamppaus.

A.M.O.D. Labissa Rødhåd huipentelee settiään ei yhtään sen kevyemmissä tunnelmissa. Maailmanlopun tahdit alkavat tuntua sietokykyä kutittelevan absurdeilta siinä vaiheessa kun kaksi heppua pelmahtaa henkilökohtaiseen tilaani, riisuu paitansa ja aloittaa salamalla höystettyä valokuvaussessaria varten poseeraamisen.

Eipä siis auta kuin palata Limbo Labiin. Siellä eräs Lontoossa asustellut jannu pyrkii virittelemään kanssani keskustelua siitä, miksi UK bass on niin hyvää. Harmikseni joudun hienovaraisen kohteliaasti ohjaamaan hänen huomionsa musiikkiin, niin antoisa kuin kyseinen puheenaihe onkin. I don’t make the rules, mutta sääntö on, että tanssilattialla ei höpötellä.

Hazardin ja Matti8:n mc-kimaran päätyttyä kuunnellaan vielä Styrkka Myygalon soittamana keinuvaa rahisevaa reggaeta ja DJ Kridlokkin varhaisempaa tuotantoa. Seassa vilahtaa yksittäinen Eevil Stöö, eli haikean massiivinen Tyyppaa viel, jonka Deston käsialaa oleva mestarillinen biitti todellakin pääsee oikeuksiinsa asianmukaisen sound systemin palvelemana. Viimeistelynä tunnelmoidaan Massive Attackin nostalginen Teardrop.

Vaikka festariperjantai ei Vision osalta pääty tähän, Limbo-luolan kulmikkailla biiteillä mässäily on imenyt minusta mehut, ja lähden kotiin. Kuusisaarentien sillalla katselen eeppisen auringonnousun purppuraiseksi värjäämää merta, ja pyyhin sen haparoivassa kajossa hikivirtojen jäänteitä kasvoiltani.

Viiden tunnin unien ja alkuillasta juotujen aamukahvien voimin laskeudun Visio-lauantaihin, jonka vetonaulana on bulgarialainen Kink. En tiedä kuinka paljon asiaan vaikuttaa käänteisen unirytmin aiheuttama epämääräisyys ja yleisössä väreilevä perjantaitakin intensiivisempi tunnelma, mutta jokin Kinkin karnevalistisen kiihkeässä setissä nostaa pintaan kuohuvaa onnellisuuden tunnetta.

Hän soittaa helposti lähestyttävästi ja suoraviivaisesti, mutta sitäkin puhuttelevammin. Vauhko rytmi aaltoilee ilmassa kuin jonkinlaisena surffilautana, jonka kyytiin on helppo hypätä mistä tahansa kulmasta. Samalla kokonaisuudessa on tiettyä rivien väleistä silmää vilkuttavaa flirttailevaa hävyttömyyttä, leikkisää ja suostumuksellista toki, mutta hävytöntä yhtä kaikki.

Kaoottisen periferioilla kujeilevasti liikkuva setti iskeytyy sydämeen, saa sen lepattamaan avoimena ja rohkeana.

En valitettavasti voi olla Kinkin hemmoteltavana ikuisesti, sillä uteliaisuus kuljettaa kohti sitä salaista tilaa, joka jäi perjantaina mysteeriksi. Sillä aikaa kun Kink villitsee pihalla vellovaa väkeä, Secret Labissa on meneillään savolaisen poppoon aurinkoinen räppikeikka.

Viisihenkisen Petosen Panimon biitit ovat kuin tehtyjä intiimiin tilaan, jonka sound system on äänenlaadultaan yhtä tarkka kuin se on massiivinen. Southern rapia ja funkia kuopiolaiseen elekieleen yhdistelevän yhtyeen meininki potkii liikkeelle, saa yleisön päät nyökkäämään ja kädet heilumaan. Huomaan hymyileväni koko keikan ajan, sillä messevän tyylikkäitä riimejä esittävien räppäreiden vallaton energia tarttuu.

Samassa salaisessa laboratoriossa koetaan yön aikana legendaarinen esitys, kun itse dj Dead-O saapuu dekkeihin. Eevil Stöö -kutsumanimeäkin tottelevalla artistilla on aliaksia vaikka muille jakaa, mutta Dead-O:n viitassa esitetty puolitoistatuntinen lienee monelle huoneessa olijalle painoarvoltaan kultaa. Dead Boys Massiven suunnannäyttäjä täyttää tilaa materiaalilla, joka tekee uskollista kunniaa brittien bassomusiikkikulttuurille.

Mahtipontisesti vyöryvät vanhan koulun dubstep- ja grime-klassikot saavat lisäpontta aina kun joku Dead-O:n vierellä hytkyvästä porukasta tarttuu mikkiin – se välittää huutelut mikseristä asianmukaisesti tappiin saakka väännetyn paksun kaikuefektin läpi.

Kokonaisuuden kuriositeetteina kuullaan muun muassa debyyttilevynsä kuolemattomia versejä sanaileva Ex Tuuttiz, ja viimeinen puolituntinen on omistettu modernin dubin elektronisempaa haaraa edustavalle steppersille. Tämä sieluani aivan erityisellä tavalla puhutteleva tyylilaji sinkauttaa minut jokseenkin seitsemänteen taivaaseen, ja peräänkuulutankin nyt jotakuta tahoa järjestämään koko yön kestävät bileet, jonka flyerissa lukee pelkästään Dead-O ja dub (Ivah Sound, katson teitä).

Sitten on aika maadoittua älykkään teknon äärellä, sillä loistava Ellen Allien tekee taikojaan A.M.O.D. Labissa.

Tämän tuottajan dj-tyyleissä huomion kiinnittää hänen luova ja näkemyksellinen tapansa vaeltaa musiikin sisällä eri taajuuksien tasoilla. Hän kohtelee mikseriä samalla tavalla kuin erityisen taitava rakastaja kohtelee kumppaninsa kehoa, pitäen huolta siitä, että paine kohdistuu juuri oikeisiin kohtiin juuri oikealla hetkellä. Intuitiivisen oloisen prosessinsa kautta Ellen Allien pitää lämpimiä valoja tulvivaan halliin pakkautuneen yleisön kerrassaan loitsittuna.

Sunnuntaina huomaan kuljeskelevani kaupungilla melkein kuin meditatiivisissa tiloissa. Vaikka tanssilattialla riehuminen on jumituttanut jonkin hermon selästäni, pää on sumuinen desibelirajoille ilkkuvista äänentasoista ja ihmispaljous on ylikuormittanut kaikki aistini, tunnen olevani hyväntahtoinen, tyyni ja onnellinen. Hyvin tehty Visio.