The Lord of the Rings and The Hobbit
Helsingin jäähalli, Helsinki
18.11.2021
Harvoin on ollut aistittavissa niin vahvaa epävarmuuden ja lynkkaushengen tuntua kuin ennen Helsingin jäähallissa pidettyä The Lord of the Rings and The Hobbit -konserttia. Moni katsoja oli saapunut paikalle kaksijakoisten tunteiden vallassa (allekirjoittanut mukaan lukien). Pandemian takia siirrettyä tapahtumaa oli jouduttu odottamaan kärsimättömänä vuodenpäivät, kokoonapanovaihdoksien takia ei ollut selvää mitä tuleman piti, ja edellisen illan ”katastrofikeikaksi” leimattu tapaus oli tuoreessa muistissa. Kyseessä olivat samat Shiren sinforniaorkesteri ja -kuoro ja The Sibiu Staten -sinfoniaorkesteri, jotka olivat saaneet runsaasti lokaa niskaansa The Music of Hans Zimmer & Others -konsertista. Kokemusta oli lytätty innokkaasti niin uutismediassa kuin somessakin amatöörimäiseksi farssiksi.
No, mitä sitten saatiin? LOTR-konsertti ei ollut rehellisesti sanottuna odotetun kokoinen ja näköinen spektaakkeli, mutta puutteistaan huolimatta kokemisen arvoinen.
Hans Zimmerin itsensä Hartwall-areenalla johtama konsertti vuonna 2017 oli monelle sekä musiikillisesti, ammattitaidollisesti että viihdearvollisesti se kokemus, johon vastaavan genren konsertteja verrataan. Silloin oli enemmän tunnetta, ja tilaisuudessa käsin kosketeltavaa ainutkertaisuutta. Isompi on enempi, voisi tiivistää. Selkeästi erottavana tekijänä oli myös loppuun asti hiottu koneisto nyt koetun korvaavan kokoonpanon sijaan.
LOTR-konsertin visuaalisuus perustui kolmeen orkesterin takana olleeseen screeniin ja stagevaloihin. Parhaimmillaan tunnelma vei mukaansa, mutta valitettavasti vain hetkittäin. Matka fantasiamaailmaan ei toteutunut, kun realismi ei jäänyt takin mukana narikkaan vaan muistutti konsertissa pitkin matkaa ikävästi itsestään. Kenties soittajia pitänyt olla enemmän tai isoja ruutuja kymmenkertainen määrä. Ainakaan jälkimmäisestä ei olisi ollut haittaa. Ennen konsertin alkua stagelta leijaillut mystinen savu lupaili vielä hyvää, mutta sitäkään ei myöhemmin illan aikana liiemmälti näkynyt. Visuaalista kokemusta voisi kuvailla sanalla suppea.
Keskimaan illuusiota söivät ehkä isoimmin hampain avoimeksi jätetyt stagen reunat. Se sai poikkeuksellisesti keskellä permantoa olleen lavan näyttämään isossa tilassa auttamattoman pieneltä. Nordikselta tuttua blackboxia (lattiasta kattoon katsomotilan sulkevat verhot) ei oltu otettu käyttöön ja pieneltä tuntuneen lavan päistä ammottivat katsomot tuhansine tyhjine penkkeineen. Verhot olisivat vaikuttaneet varmasti positiivisesti myös äänentoiston laatuun halleista tuttua kaikuefektiä ja resonointia vähentäen. Nyt ääni pääsi sekä karkaamaan että heijastumaan valtoimenaan pitkin tilaa, synnyttäen kaoottisesti sekasointuja.
Myös screenit olivat musiikin kokoon nähden pienet, elokuviin tehty upea concept art (mitä oli nähty kansainvälisissä konserteissa aiempina vuosina) poissa eikä kaivattua isoa maailmanluokan fiiistä päässyt syntymään. Ruuduilla pyörineiden animaatioiden taso vaihteli isosti ja välillä kuvat tuntuivat olevan myös pahasti epäsynkassa itse tarinan ja musiikin kanssa. Kokemus oli enemmän palasia siellä täällä kuin yhtenäinen matka selkeää polkua seuraten.
Näyttelijä Billy Boydin eli aidon Pippin-hobitin ”viime hetken” poisjäänti oli luonnollisesti suuri pettymys, mutta häntä korvannut Jed Brophy selviytyi tehtävästään vähintäänkin hyvin. Ei hän toki Boydin saappaita täyttänyt, ainakaan odotusarvon osalta, mutta teki parhaansa ja hänen otteistaan oli helppo aistia väkevän intohimon illan teemaa kohtaan. Örkkiä LOTRissa ja kääpiötä The Hobbit -trilogiassa näytellyt uusiseelantilainen toimi tapahtumassa niin kertojana, laulaja kuin tanssijanakin. Paljon kaivattua uskottavuutta konsertille toi kirjailija J. R. R. Tolkienin lapsenlapsenlapsi Royd Tolkien, joka toimi Brophyn tapaan kertojana.
Tolkien kertoi välijuontojen lisäksi tarinoita isoisoisästään (mistä syntyivät ideat enttien metsään ja hämähäkkeihin), Brophyn toimiessa enemmän yleisön hauskuuttajana standup-tyylisillä vitseillään. Kaksikko toi tapahtumaan kyllä toimivaa huumoria ja sai yleisön nauramaan, mutta onnistui samalla kääntöpuolelle kurkatessa katkomaan tarinaosuutta. Musiikkia olisi mielellään kuullut enemmän ja hupailua vähemmän – ensimmäistä vartenhan paikalle oli tultu. Käytetty formaatti tuntui sekavalta ja teki kokemuksesta pirstaleisen. Konsertin päätyttyä ei voinut välttyä siltä ajatukselta, että väliosuudet tuntuivat pakolliselta täytteeltä saada tapahtuma täyttämään sille luvatun keston.
Konsertin naissolistit Eve Niker, Julie Lund ja Conny Thur esiintyivät sooloissaan tyylikkäästi ja saivat ansaitusti illan reippaimmat suosionosoitukset. Äänentoistosta ei löytynyt edellisen illan kuvailtuja isoja ongelmia – hallitila on mitä on, eikä valitettavasti sovellu sinfoniatyyliseen musiikkiin samalla tavalla kuin vaikkapa Musiikkitalo tai Kulttuuritalo. Konserttia edeltänyt kohu ei tuntunut haittaavan iltaa ja yleisö (1661 paikalla) palkitsi musiikkiesitykset runsain aplodein. Poismarssejakaan ei nähty.
Kaksikymmenpäinen kuoro kuului ja tuntui, reilu 50 hengen sinfoniaorkesteri soitti moitteetta ja selvisi haastavista lähtökohdista huolimatta tehtävästään hyvin.
Jousiosasto täytti koossaan ja äänivallissaan musiikkilajin isot saappaat, mutta vaskipuhaltimet jäivät pieneksi, mikä oli pettymys. Voimaa puskevissa teemoissa huomasi kaipaavansa lisää puhaltajia paikalle, jotta tunne olisi yltänyt niin luihin kuin ytimiinkin asti.
Reilu puolet illan aikana kuullusta soitannasta oli elokuvista tuttua ja säveltäjä Howard Shoren käsialaa, mutta settiin oli otettu mukaan myös iso nippu tuiki tuntemattomia kappaleita, jotka tuntuivat vahvoine vokaaliosuuksineen musikaalinumeroilta. Moni katsoja oli varmasti odottanut kuulevansa sekä enemmän että pidempiä Shoren teemoja, joten illan suurin miinus vaatimattomien visujen lisäksi viivataan tarjotun setin piikkiin. Soittotaidosta homma ei varmasti jäänyt kiinni, joten olisivatko sitten tekijänoikeudet tai aikataulusyyt olleet odotettua niukemman menun takana.
Karvat nousivat pystyyn pariin otteeseen kuoron ja fellowship-teemojen aikana, mutta on rehellisesti todettava, että kokonaisuutta varjostivat muutamat selkeät ohi-biisit, etenkin väliajan jälkeen kuultu antiklimaattinen voittoteema (sormus on tuhottu ja kotkat hakevat Frodon sekä Samvaisin Tuomiovuorelta). Se kuulosti siltä, kuin The Sound of Music- ja Isäni on joulupukki VI -elokuvat olisivat synnyttäneet ylihilpeän lapsen. Vain jodlaus jäi puuttumaan…
Ed Sheeranin The Hobbitista tuttu I See Fire tuntui poppisovituksena myös turhan irralliselta sinfoniaorkesterin pumputtamana, ja olisi toiminut paremmin riisutumpana tai illan teeman mukaisena sovituksena. Harmittavasti myös vahvat örkki- ja Isengard-teemat puuttuivat kokonaan ja Helmin syvänteen taistelu (joka on kirjassa ja elokuvassa iso näytös) ohitettiin turhan kevyesti. Mahtipontisuus – mitä tämän tyylilajin scorefanit suosivat – oli korvattu pitkälti haikeilla lauluosuuksilla.
Konsertin ensimmäinen puolikas tuntui vahvemmalta, jälkimmäinen ontuilevalta. Kakkosetin pelastikin pitkälti sen loppuosuus, jossa kuultiin Harmaita satamia ja kaikki esiintyjät astuivat yhtä aikaa stagelle. Encoressa uudelleen nähdyt ”kolpakkoveikot” (säkkipillejä, taistelurumpuja ja ”jokitanssia”) olivat mukiinmenevä ja high-note-päätös illalle.
Konsertista jäi mittarissa positiivisen puolelle kääntyvä fiilis, mutta kieltämättä enemmänkin (ainakin Morian kokoisen kumpareen verran) olisi voinut olla tarjolla. Viihdearvoa mitatessa operaation tuotannolle jää isosti tilaa parantaa. Aineksia parempaan näin maineikasta nimeä kantavalla karavaanilla on varmasti olemassa.
