Jami Järvinen vieraili Kissin keikalla Helsingin Pasilassa. Siellä miehet verhoutuivat meikkeihin ja yleisö oli hiljaa. Paul Stanley onneksi ei ollut, tietenkään.
Teksti: Jami Järvinen, kuvat: Jana Blomqvist
Kiss
Hartwall-areena, Helsinki
3.6.2013
On saatanan kuuma. Hartwall Areenan käytävät ovat täynnä kansalaisia, jotka jonottavat tuoppia tai edes virvoitusjuomaa. Vissy maksaa 3,50 €. Rahat kilahtavat Tradeka-yhtymän sataprosenttisesti omistaman Restelin kassaan. Gene Simmons ei tiedä, että tänä iltana koko yleisö sponsoroi suomalaisia työväenpuolueita.
Paul Stanley ei ehkä edes välittäisi.
Täällä on tänään Kiss-yhtyeen konsertti. Gene Simmons, Paul Stanley ja ne kaksi muuta.
Areena vaikuttaa täydeltä. Ylimmilläkin lauteilla hikoilee Kiss-faneja, jotka ovat saapuneet seuraamaan yhtyettä kuka mistäkin maakunnasta. Taustalla rullannut odottelumusiikki on tauonnut. Esiintymislava on peitetty. Yleisö päästelee ujoja hihkaisuja, kunnes mäiske alkaa.
Kun se alkaa, esiripun alta paljastuu järjettömän valtava hämähäkin muotoinen trussi, joka ojentelee koipiaan. Taustalla on jättimäinen animaatio. Psycho Circus -niminen teos hyrähtää soimaan. Ilotulitteet paukkuvat. Bändi ei ole suorastaan timanttisessa iskussa, mutta parhaansa tekevät. Gene Simmons näyttää kieltään. Simmons näyttää kieltään uudestaan. Hän näyttää vihaiselta, vaan ei pelottavalta.
Ajattelen elokuvaa Priscilla – Aavikon kuningatar. Gene Simmons sopisi siihen hyvin.
Kappale taistellaan loppuun, Paul Stanley pitää pienen puheenvuoron. ”Helsinkiii!” Hän kuulostaa oudossa määrin South Park -hahmolta. Ja kun mielikuva on kerran juurtunut, se pysyy.
”Shout it out loud, Helsiiinkii!” hän yllyttää yleisöä. Yleisö tuijottaa kädet puuskassa takaisin. Järkähtämättömänä.
Stanley ei luovuta. Hän kiljaisee joka toisen säkeistön välissä Suomen pääkaupungin nimen. Biisi vaihtuu vuoden 1974 klassikkoon Let Me Go, Rock ’n’ Roll ja Gene Simmons käy lauluvuoroon, mutta Helsingin huuteleminen ei lopu. ”Oh yeah, Helsiiinkiii! Let me hear ya!”
Lopulta katsomoa huudatetaan puolelta toiselle. Syttykää nyt, perkele! Kaikesta huhkimisesta huolimatta yleisö on jähmeää. Jokaisen biisin lopussa annetaan melko muodolliset suosionosoitukset.
Keikka etenee ensimmäisen kvartaalinsa jälkeen pieneen suvantovaiheeseen. Illan viides kappale on kuulemma jälleen uudelta albumilta. ”How many of you have the album Monster?” kysyy laulaja. Yleisö vastaa hiljaisuudella, onhan vaitiolo jossain määrin myöntymisen merkki.
Paul Stanley hihkuu jälleen jotain kohteliasta Helsingistä ja tulkitsee Monster-levyn avausraidan Hell or Hallelujah. Permantoyleisö vaihtaa painon toiselle jalalle.
Ulkona on yhä tappava seksihelle eikä sisälläkään ilma tunnu vallan viileältä, kun koko illan sykkineet tulipatsaat alkavat näyttää vauhkoontumisen merkkejä lavalla. Biisi vaihtuu War Machineksi, lieskat yltyvät loimottamaan infernaalisesti. Kuumuus hohkaa katsomossa asti. Kappale ei ole yhtään sen kummoisempi kuin edeltäjänsä, mutta tehosteet yltyvät kohti huipennustaan.
Sireenit soivat. Gene Simmons asettuu asentoon. Yleisö pidättelee haukotustaan. Simmonsilla on soihtu kädessään. Hän syöksee tulta! Kohteliaat aplodit palkitsevat urotyön.
”Everybody feel good?” kysyy Paul Stanley kuulostaen huolestuneelta nuoriso-ohjaajalta.
”Rock’n’roll!” vastaa yksinäinen miesääni katsomosta.
Kiss on yhtye, jonka kuunteleminen kai edellyttäisi suunnatonta ja kaiken anteeksi antavaa fanittamista. Mikään määrä mekaanisia hämähäkkilavoja ei tee itse biiseistä valtavan ihmeellisiä rock-klassikoita. Heaven’s on Fire tampataan läpi tasatahtia lykkien eikä esikoislevyltä mukaan napattu Deucekaan kosketa kuin ehkä Kiss Armyn uskollisia sotureita.
Show’n puolivälissä tulee aika siirtää huomio pois bändistä ja osoittaa huomiota faneille. Kamerat käännetään katsomoon ja Kiss Armyn jäseniin. Lavan jättiscreenille ilmestyy kuva reippaan ammattikorkeakouluinsinöörin näköisestä silmälasipäisestä nuorukaisesta, joka hetken harkittuaan yltyy näyttämään kieltään. Jokainen meistä on joskus vähän Gene Simmons. Paitsi Gene Simmons, joka näyttää aivan Al Pacinolta, joka on maskeerattu Gene Simmonsiksi.
”Say yeah, yeah!” bändi nostattaa tunnelmaa.
”Ööh”, yleisö vastaa.
”Let me hear you say yeah!”
”Ööh.”
Olen väsynyt ja masentunut. Pyrotekniikka on näyttävää, räjähdykset äänekkäitä. Ja onhan tuo sentään Kiss. Mutta jotain puuttuu. Ehkä sydän. Pengon laukkuani. Olin ostanut suklaapatukan juuri tällaista hetkeä varten. Tajuan kadottaneeni herkun – se on pudonnut jonnekin lattialle. Olen murheen murtama, miten tätä jaksaa, kun verensokerit ovat alhaalla ja musiikki junnaavaa?
Hätkähdän takaisin keikan todellisuuteen, kun Paul Stanley selittää biisien välissä, miten käsittämättömän paljon he Kississä tykkäävät Helsingistä ja kuinka he aikovat olla stadissa kolme päivää. Tieto kuitataan jo hyväksi havaitulla stoalaisuudella. Ja seuraavan biisin laulaa Tommy.
Katson kännykällä Wikipediasta Tommyn sukunimen. Thayer.
Rumpali Eric Singer osallistuu viimeinkin esitykseen. Rumpusetti nousee ilmaan hydrauliikan varassa. Lavan sivuille on kiinnitetty koristeeksi neljä ”rakettimoottoria”. Ikään kuin se ei riittäisi, Singer kaivaa jostakin housunpuntistaan käteensä singon. SINGON.
Rumpali ampuu olalta. Pyrot räiskähtävät. Jehna.
Esitys on tavoittamassa uusia älyttömyyden tasoja. Gene Simmons siirtyy lavalla valokeilaan ja sylkee verta. No nyt! Hänen olkatoppauksiinsa on kiinnitetty vaijerit, tämä lupaa hyvää. Yhtäkkiä hänet tempaistaan ylös, aina hämähäkkitrussin päälle. Yhä verta valuen hän laulaa korkeuksissa God of Thunderin.
”Rock’n’roll!” huutaa joku yleisöstä.
Perään nykäistään Lick It Up, minkä jälkeen yhtye käy jälleen huudattamaan yleisöä. Erityistä iloa osoitetaan sen tähden, että Suomen kansa on niin kovin ylpeä suomalaisuudestaan. Ikään kuin kansallistunteista olisi maassamme ollut viime aikoina vajausta.
”Ööh”, Suomen kansa vastaa kohteliaasti.
Kiss on valmis viimeiseen suureen stunttiinsa. Paul Stanley haluaa yleisön huutavan hänen nimeään.
”Paul”, toteaa yleisö.
Se ei riitä, pitäisi huutaa kovempaa.
”Paaul”, yrittää yleisö hiukan innokkaammin.
Permannolla on hiljaista, mutta yhtäkkiä huomaan kahden teinitytön hyppivän takanani aivan päättömästi. Mitä he tekevät täällä? Ja minne he ovat unohtaneet rintaliivinsä?
Paul Stanley haluaisi ihmisten vielä kerran kailottavan hänen nimeään.
”Paaaul!” huutaa yleisö. ”PPPAAAAUULL!!!” kirkuvat tytöt selkäni takana.
Desibelimittarit eivät räjähdä, mutta Stanley hyväksyy yrityksen. Hän singahtaa vaijereiden varassa keskellä katsomoa olevalle kakkoslavalle ja hoilottaa Love Gunin.
”Heeeelsinkkiii!”
Järjetön konfettisade täyttää Hartwall-areenan. Rock and Roll All Nite! Nyt katsomossa tanssitaan laajalti. Ihmiset hihkuvat. Tuttu hittibiisi on helppo laulaa mukana. Lava on taas muuttanut muotoaan. Eric Singer on jälleen ilmassa rumpuineen, mutta niin ovat myös Gene Simmons ja Tommy Thayer. Takaisin päälavalle palannut Stanley piiskaa biisiä kohti lopun kliimaksia. Hän kohottaa kitaran ilmaan ja iskee sen lattiaan. Taas satojatuhansia kipinöitä. Koko maailma räjähtää. Bändi poistuu.
Keikka on olevinaan ohi, mutta me tiedämme, ettei se voi olla oikeasti. Ei ennen suurinta hittiä.
Varovaisen odottelun päätteeksi sedät kipuavat takaisin lauteille.
”Helsinkiii, can we come back and see you?” Yhtye ei ole sanonut viimeistä sanaansa pohjoisessa valtakunnassamme. Detroit Rock City hurahtaa käyntiin.
Viimein kello 22.35 se tapahtuu: I Was Made for Lovin’ You saa soittovuoronsa. Tätä biisiä on koko ilta odotettu. Ja nyt se menee hiukan metsään. Tunkkaisesti tulkittu versio on pettymys – jos ei kellekään muulle, niin minulle.
Black Diamond on setin viimeinen. Kiss Army pyydetään mukaan kannustamaan yhtye yli maaliviivan. Rumpali kohotetaan vielä kerran yläilmoihin. Valtavat tulipyörät alkavat pyöriä lavalla. Kipinätsunami pyyhkii yli lavan. Eihän tämä voi olla tekemättä vaikutusta.
”Helsiiinkkii!” huutaa Paul Stanley. ”Helsiiinkkii!”