Sigur Rós
Kulttuuritalo, Helsinki
17.10.2022
Teksti: Jean Ramsay
Kuvat: Petra Piitulainen-Ramsay
*
Kun pääsen aulaan, huomio kiinnittyy merchandise-tiskin rethrahtavaan ilmeseen. Tuntuu kuin olisin astunut ajassa taaksepäin, tai ainakin ajasta sivuun: esillä on samoja Ágætis byrjun, ( ) ja Takk… -levyjen kuvastolla pelaavia kiertuepaitoja kuin 17 vuotta sitten.
Tällä välin yhtye on käynyt Ilosaarirockissa ja Jäähallissa, ottanut etäisyyttä mannerlaattamaisen massiiviseen uransa alkupään musiikkin ja menettänyt puolet jäsenistään. Liki viisivuotisen hiljaiselon jälkeen yhtye on kuitenkin koonnut rivinsä: kosketinsoittaja Kjartan Sveinsson on palannut alkuvuodesta vahvuuteen, ja yhtye on ilmoittanut työstävänsä uutta materiaalia studiossa ja lähtenyt alkuvuodesta maailmankiertueelle, joka nyt syksyllä huipentuu Eurooppaan haettuaan ensin vauhtia Amerikoista ja Aasiasta.
Merchandise-tiskin ilme alkaa selittyä. Kyseessä on kunniakierros, niin lähelle kuin Sigur Rós varmaan koskaan tulee pääsemään Vegas-vuosiaan. Aikansa omaleimaisin ja edistyksellisin yhtye on vuonna 2022 väistämättä nostalgia-akti, ja sen näkee loppuunmyydyn konsertin yleisöstäkin. Vaikka seassa on kirkassilmäisia ensikertalaisia, taitaa valtaosa koostua ihmisistä, jotka olivat nuoria silloin kun ( ) ilmestyi, eli vuonna 2002.
Noustessani saliin palaan aiemman konsertin yksityiskohtien äärelle. Tuo konsertti on yhä yksi upeimpia mitä olen nähnyt, poikkeuksellinen arkkitehtuuriltaan ja tunnelmiltaan. Samalla tavoin kuin Sigur Rós on keksinyt rock-musiikin uudelleen nylkemällä sen ja kääntämällä taljat nurinkurin levyillään, teki se myös rock-konsertin konventioille. Puolet konsertista ohuen harsomaisen kankaan takana esiintynyt yhtye onnistui olemaan samanaikaisesti paikalla ja poissa: takaa valaistuna muusikot nousivat kankaalle kymmenmetrisinä varjoista ja heijastumista koostuvina jättiläisinä, projektioina jostain painajaisten ja unien tuolta puolen, joiden päälle heijastettiin elävää kuvaa metsistä ja lehdettömista oksista ja lentoon lähtevistä linnuista. Kun esirippu dramaattisesti pudotettiin keikan puolessavälissä, oli se samanaikaisesti kliimaksi ja antikliimaksi.
Kuten tästä voi päätellä, perustuu Sigur Rósin musiikin voima etäisyyksiin ja staattisen tilan resonasseihin. Aivan kuin viinilasi, jonka reunalla liu’utat kostutettu sormenpäätäsi alkaa resonoida hiljaa, tuntuu Sigur Rósin musiikissa olevan läsnä joku aivan hetken päässä oleva totaalisen tuhon mahdollisuus: lasin kyljet alkavat väristä soidessaan, kunnes helähtävät rikki.
Jo heti illan aluksi tulee ilmeiseksi, että setti tulee painottumaan tänä vuonna 20 vuotta täyttävän yhtyen kolmannen täyspitkän, eli ( ):n ympärille. Sen kolme avausraitaa avaavat illan, ja heti perään yhtye heittää läpimurtohittinsä Svefn-g-englar vuodelta 1999. Rohkea veto, jota ei voi kuin ihailla. Yhtäältä epäsentimentaalinen, ja toisaalta myös uhmakas. Ei näitä tarvitse pantata, tuntuu yhtye sanovan, ja yleisö reagoi kappaleen tunnusomaiseen kaikuluotainmaiseen ping-efektiin haltioituneesti. Kohahdus ja suosionosoitukset nousevat pimeästä kuin haamut menneisyydestä. Kappaleen lopussa Jónsi laulaa viimeiset osansa kitaran mikrofonin läpi, joka entisestään häivyttää etäisyyttää ihmisen ja instrumentin välillä.
Vahva alun jälkeen kuullaan pari harvinaisempaa kappaletta, Rafmagnið búið ja Gold 2. Näistä vain jälkimmäinen paljastuu lopulta uudeksi kappaleeksi: toinen on julkaistu 20 vuotta sitten Ný batterí -singlellä, vaikka kappale onkin debytoitu livenä tämän vuoden huhtikuussa Mexico Cityssä.
Toinen samanlainen harvinaisuus eli Smáskifa kuullaan ensimmäisen setin lopussa. Kyse on ( ) -levyn aikaisesta materiaalista, sillä kappale on alunperin julkaistu Vaka -singlellä.
20 vuotta täyttävä ( ) on itseoikeutetusti keskiössä – levyn remasteroitu juhlapainos julkaistaan ensi viikolla, lokakuun 2022 lopussa. Illan aikana se kuullaan miltei kokonaisuudessaan — vain kaksi kappaletta (#4 [Njósnavélin] ja #5 [Álafoss]) jää siltä soittamatta. Takk… -levyltä kuullaan kenties ne ilmiseimmät neljä kappaletta, Ágætis byrjunilta kaksi. Itse asiassa Takk…:in jälkeisiltä levyiltä tulee vain yksi kultakin, ja niistä omalaatuisimmalta eli Valtarilta ei yhtään. Tavallaan loogista, sillä Valtarilla yhtye etääntyi kauimmaksi massiivissta äänivalleista ja suurieleisestä dramatiikasta, lähestyen Stars of The Lid’in musiikista muistuttavaa staattista autereista minimalismia.
Sigur Rósin voi jossain määrin tehneen “radioheadit”, eli suurimman läpimurron jälkeen yhtye alkoi uppiniskaisesti etääntyä juuri niistä asioista, jotka olivat aikaansaaneet tuon läpimurron. Alkupään levyjen toismaailmallisen eteerisyyden tilalle alkoi ilmaantua jälkiä tästä maailmasta: Hvarf/Heimin kanteen painettu sormenjälki, Ekki Múkk:in lopussa oleva vinyylilevyn rahina tuntuvat tarkoituksenmukaisilta — etenkin CD-levyltä kuultuina. Valtarin raukea minimalismi ja ja Kveikurin klaustrofobiset konekokeilut halutaan hieman ehkä unohtaa tämän toisen tulemisen myötä. Jos Gold 2:seen on uskominen, yhtye palaa omiin lähtökohtiinsa ja syleilee surumielisiä syvänteitä ja valtavina resonoivia tyhjiä tiloja entiseen malliin.
Ja kenties se on juuri se Sigur Rós jonka me tarvitsemme maailmassa, jossa pandemia rampauttaa yhä yhteiskuntia ja sota riehuu Euroopassa, uhaten maailman tasapainoa. Maallistuneessa maailmassa Sigur Rós – etenkin livenä – muistuttaa yksittäisen ihmisen pienuudesta valtavina liikkuvien massojen ja mannerlaattojen keskellä, ja siinä mielessä sen new agea hivelevä henkisyyskin on varmasti monessa mielessä lähimpänä uskonnollista kokemusta mitä tässä kontekstissa voi kokea. Uppiniskaisessa halussaan pysytellä ymmärrettävän kielen ja konventioden ulottumattomissa Sigur Rós on kirjoittanut omat sääntönsä, ja saanut meidät mukautumaan niihin. Maailmankaikkeuden ääri soi ja resonoi valtavana, mutta pimeys ei ole uhkaavaa, vaan se on syli; valtameri, jonka vietäväksi voi heittäytyä, tai myrskytuuli, joka vie mennessään ja häivyttää yksilön rajat. Sigur Rósin musiikissa lohdullista on sen alkukantainen massivisuus, joka tuntuu tulevan jostain ajan ja tilan ulkopuolelta.
Enää yleisön ja yhtyeen välissä ei ole harsoa, ja toisen setin loppupuolella laulaja- kitaristi Jónsi rikkoo neljännen seinän astumalla mikrofonien ja lavaa reunustavien lamppujen ohi aivan lavan reunalle, ja laulavan yleisölle yhteen valtavan pauhun keskellä ilman mitään mikrofoneja tai vahvistimia. Efekti on samankaltainen kuin aiemmin Svefn-g-englarin lopussa, ennen viimeistä katedraalikaiutettua falsettia: Jónsin ääni on hetken aivan pinnassa, eikä välimatkaa ole. Se ei ole haltijan tai enkelin ääni, vaan hengittäessään sisään ja särkyessään hetkeksi korostetun inhimillinen ja tosi, lihaa ja verta kuin itse yhtyekin, tuossa lavalla, silmiemme edessä; ei enää varjoihin ja verhoihin verhoutuneen, vaan todellisena ja elävänä, ja sen kautta kenties entistä hätkähdyttävämpänä ja ihmeellisenä.
Ikiroudasta sulanut mammutti ei ole ikoninen muinaismuisto ja palvontaa kutsuva eleetön jääkimpale, vaan elävä ja hengittävä eläin, joka vetää keuhkonsa täyteen ilmaa, ja elää taas.
Vuonna 2022 yhtye ei pelkää enää peilikuvaansa, vaan palaa lähtökohtiinsa koskettavan kirkasotsaisesti. Ja osoittaen toki myös hyvää huumorintajua, sillä ainoa uusi T-paita merch-pöydällä on vuoden 2022 kiertuepaita, jonka etupuolella lukee kissankokoisilla kirjaimilla ”LOUD & SLOW”, joka osoittaa että yhtye tietää vahvuutensa, mutta osaa myös nauraa niille.
Tervetuloa takaisin, Sigur Rós.
