Southside Johnny & The Asbury Jukes
7.10.2019
Tavastia, Helsinki
Rock ei ole kuollut, vaikka alkaakin harmaantua hyvää vauhtia. Vanhoissa patuissa se elää vahvasti, kuten New Jerseyn Southside Johnny & The Asbury Jukes sen jälleen kerran Tavastialla todisti.
Nokkamies Southside Johnny eli John Lyon on viettänyt 50 vuotta tien päällä ja sen kyllä kuulee ja näkee. Miehen pohjaanpalanut ääni raspasi korvia aika syvältä ennen kuin miksaus oli saatu tasapainoon, mutta kyllähän ruosteinen äänensä sopii mainiosti tähän rockin, bluesin ja soulin sekoitukseen, josta vastasi laulajan lisäksi aina Lyonin taustalla pysynyt seitsenmiehinen The Asbury Jukes.
Tosin siitäkin ei ollut enää yhtään alkuperäistä jäsentä jäljellä. Miten vaan, soitto sujui hienosti ja sävykkäästi ja kitaristi Glenn Alexanderissa ja kosketinsoitin/laulaja Jeff Kazeessa SJ:llä on mainiot aisaparit, joiden kanssa kelpasi pelehtiä. Tavanomaisesta rockbändistä the Asbury Jukesin erottaa torvisektio (saksofoni, trumpetti, pasuuna), joka toimi aivan loistavasti niin uusissa kuin vanhoissakin biiseissä. Kaikki kolme soittajaa myös sooloilivat, varsinkin fonisti John Isley.
Mutta eihän hienosti kulkenut musiikki olisi ollut samaa ilman Southsiden Johnnyn täysillä heittäytyvää sielukasta laulua, ilkeää Little Walter -tyylistä harpun soittoa ja ilkikurista persoonaa. Mies jutteli yleisölle rennosti ja pottuili tarvittaessa, esittäen ainakin näennäisesti myös toivebiisejä.
Niin, ne biisit! Pakko myöntää, että uusimmat levyt ovat jääneet kuuntelematta, mutta virhe pitää paikata pikaisesti, sillä muutamaa viisua lukuunottamatta uudempi materiaali toimi aivan hyvin siinä kuin vanhat klassikotkin. Sekaan vielä pari New Jerseyn ulkopuolista lainaa eli The Left Banken iki-ihana Walk Away Renée ja blues-ikihonka Key to Highway ja meikällä ei tullut aika pitkäksi.
Loppupuolella alkoi kylläkin polvet pettää kun ryhmä latasi värisuoran Love on the Wrong Side of Town, Talk to Me, The Fever ja I Don’t Want to Go Home. New Jersey-klassikkoja jok’ ikinen ja täysi Tavastia pisti sormen ilmaan pyytämättäkin kun Johnny pääsi viimemainitun kertosäkeen kohtaan ”Reach out and Touch the Sky!” Ja kyllä yhteislaulu ja taputuskin sujui mallikkaasti pienellä maanittelulla.
Melkein kaksituntisen runsaudensarven kruunasi encoren Hearts of Stone ja Sam Cooken We’re Havin’ A Party. Ja bileiltä keikka kyllä tuntuikin.
Mutta eipä lopeteta vielä. Nimittäin tällä kertaa mukana oli sen verran hyvä lämppäri, että olisin melkein ollut tyytyväinen pelkästään siihen. The Gary Douglas Band ei ollut musiikillisesti omaperäisin, mutta Gary Douglasissa on karheaa persoonaa koko lavan täydeltä. Hän toimii siviilissä asianajajana ja keikalla hän ajaa oikeudenmukaisuuden ja ilmaston asiaa varsin pontevasti. Ainakin yhtä sukupolvea nuorempi bändi säesti amerikkalaisen juurimusiikin parhaiden perinteiden mukaan varsin hyvin ja kitaristi Jeremy Goldsmith heitti aika pirun viiltäviä sooloja. Hyvän vastaanoton saaneen bändin biisitkin olivat varsinkin kelvollisia, varsinkin Let It Rain. Pari levyänsä menikin kuuntelulistalle sitten saman tien.