Ranualaisyhtye julkaisee pian kolmannen albuminsa retrovaikutteista rockia. Laulaja ja kitaristi Antti Karjalainen ja kitaristi Mikko Heikkinen kertovat levyn teon haasteista ja pohtivat, mitä se läpimurto oikein onkaan.
Teksti: Anna-Maija Lippu, kuva: Aki Roukala
Kotoisat sävyt -yhtyeen uusi albumi Halki synkkien maisemien julkaistaan 2. toukokuuta. Reilut kymmenisen vuotta kasassa ollut kokoonpano muodostui aikanaan kaveriporukasta.
”Oltiin tuolloin trio, ja ydinajatus oli soittaa kunnon rock and rollia suomeksi. Viimeiset nimivaihtoehdot olivat Kotoisat sävyt ja Kärsivä norsu”, Antti Karjalainen kertoo sähköpostitse.
Ensiksi mainitulla mentiin, ja lukuisten keikkojen ja kahden albumin jälkeen on kolmannen pitkäsoiton aika. Aineksina ovat toimineet perinteikäs rock, psykedelia ja 1960-luvun populaarimusiikista lainaavat melodiat.
”Minusta se on kokonaisempi, tummempi ja tarinavetoisempi”, Karjalainen kuvailee uutta levyä.
”Sama bändi siellä soittaa, jonka takuulla tunnistaa. Halusimme tehdä albumin, jota kuunneltaisiin alusta loppuun ja joka kestäisi kuuntelua. Levyltä jäi myös kivoja biisejä pois, kun ne eivät vain löytäneet paikkaansa.”
Mikko Heikkinen komppaa bänditoveriaan ja jatkaa: ”Koko ajan ollut sellainen fiilis, että jatkumo on ollut luonnollinen vanhempaan kamaan nähden. Mukava huomata, että taas on menty johonkin suuntaan.”
Levyn tekeminen ei kuitenkaan tapahtunut yhtä vaivattomasti kuin soundin kehittyminen.
”Se oli uuvuttavaa. Halki synkkien maisemien kuvastaa minusta hyvin levyn sisältöä ja sen tekoprosessia”, Karjalainen sanoo.
”Levyn pohjat menivät aika mutkattomasti narulle Kempeleen Wolfbeat-studiolla, mutta kun lauluja äänitettiin treenikämpällämme, aina oli jollain seinänaapurilla sanansa sanottavana, kun punaista nappia painettiin. Kahlattiin läpi koko tunteiden kirjo, mutta vastoinkäymiset aina selätettiin.”
”Rankimpia sessioita, missä olen varmaan koskaan ollut mukana. Järjettömän pitkiä päiviä, joita tehtiin aluksi parhailla kesäkeleillä kaksi viikkoa studion seinien sisällä, loput kellarissa itkien ja nauraen”, Heikkinen muistelee.
”Silti en vaihtaisi mitään pois. Jokainen levy on sessiona omanlaisensa, mikä on osaltaan myös homman suola – pohjaton halu katsoa aina uudestaan, selviääkö niistä alusta loppuun.”
Entä millainen musiikki inspiroi herroja prosessin aikana?
”Ei mikään biisi erityisesti. Enemmänkin tietynlaiset tunnelmat, mitä haettiin levylle. Itselle varmaan se, kun ensimmäisen kerran kuuli Wilcoa ja Neu!:ta”, listaa Heikkinen.
”Little Richardin Lucille inspiroi aina!” Karjalainen vastaa.
Kansainvälisistä inspiraatioista huolimatta Kotoisat sävyt kokee suomen kielen tärkeäksi osaksi musiikkiaan.
”Suomenkielinen lyriikka voi parhaimmillaan olla ainutlaatuista, jotain, mihin voi sijoittaa oman sielunmaisemansa. Englanniksi kirjoittamisessa ei ole mitään pahaa, mutta ne kehät eivät ole olleet meidän heiniä koskaan, se ei mielestäni ole meidän tapauksessa ei-natiiville puhujalle luonnollinen lähestymistapa juttuumme”, Heikkinen perustelee.
”Kolmas kertaa toden sanoo”, kuuluu sanonta. Päteekö tämä yhtyeen kolmanteen levyyn heidän mahdollisena läpimurtonaan marginaalista suuren yleisön tietoisuuteen? Siitä miehet eivät liiemmin paineita ota.
”Mitä se läpimurto nykypäivänä on? Meillä on ollut tavoitteena tehdä sellaisia levyjä, joiden takana voidaan seistä sataprosenttisesti ja jotka jäisivät jollain tapaa elämään”, Heikkinen pohtii.
”On hienoa, jos ihmiset löytävät musiikkiamme, joten kai se on jonkinlainen läpimurto jo itsessään, että keikoillamme käy ihmisiä ja jotkut heistä ostavat vielä levyjä. On tässä kuitenkin paljon henkilökohtaisempiakin motiiveja – minä en ole ainakaan elämässä löytänyt hirveästi hienompia juttuja kuin musiikin tekemisen ja sen kuuntelemisen.”
Lopuksi sukelletaan herrojen mielikuvitukseen. Uuden levyn kansitaide hämmentää: miksi siinä on auto täynnä koiria?
”Sakari Piipon ottama kuva pysäytti minut täysin. Sakarilla oli läjäpäin muitakin hienoja kuvia, mutta tämä puhutteli meitä eniten”, Karjalainen toteaa.
”Mikä muukaan kuvastaisi meitä ja musiikkiamme paremmin kuin auto täynnä koiria?”
Heikkinen jatkaa: ”Halki synkkien maisemien on ainakin mulle matka jonnekkin ’ei niin synkkään’. Tosin lähtöpiste ei tällä matkalla ole kovinkaan aurinkoinen. Näen, että koirien katseessa on sellasta ’joko mennään?’ -henkeä.”
Luovuutta vaativa kysymyskin saa varsin tyhjentävän vastauksen.
Jos Kotoisat sävyt olisi kohtaus elokuvasta, mikä se olisi ja miksi?
”Blues Brothersista se kohtaus, kun Jake ja Elwood heräävät juuri räjäytetystä motellista tiiliskivien alta eivätkä noteeraa romahtanutta asuntoa tai tiiliskiviä heidän päällään. Putsaavat vain pahimmat pölyt puvuistaan ja kauhistelevat, että kello on jo paljon, me ollaan pian myöhässä. Vähän kuin Kotoisat sävyt ja Suomen tulli yhteiskiertueillaan”, Karjalainen maalailee.
