Rumba kysyy, LCMDF vastaa. K&V-haastattelun aiheina ovat muun muassa bändin MTV-kelpoinen coolius ja vuositolkulla työstetyn debyttilevyn kommervenkit.
Teksti: Jami Järvinen, kuva: Niklas Sandström
K: Onneksi olkoon levystä, se on viimeinkin valmis. Pakko kysyä tyhmä urheilukysymys: miltä nyt tuntuu?
V: ”Tosi helpottuneelta. Kyllähän levyä on tässä odoteltu. Tulimme tosi surullisiksi vuosi sitten, kun saimme tietää, että sen julkaisu viivästyy vuodella. Sehän oli tavallaan jo valmis. Mutta on tosi hyvä, että saimme vähän aikaa, koska olemme ehtineet vähän miettiä, millainen bändi tämä on.”
K: Miksi Le corps mince de Françoise -nimi lyhennettiin LCMDF:ksi?
V: ”Siihen on niinkin typerä vastaus kuin että ihmisille pitää meluisalla klubilla kertoa bändin nimi. Tai pahimmassa tapauksessa kirjoittaa se jonkun kännykkään, ja kännyköissä on kaikenmaailman presetit. Jos parin kaljan jälkeen yrittää kirjoittaa ’Le corps mince de Françoise’, siitä ei tule mitään. Eli LCMDF on vain käytännön asia. Sehän on sama nimi, mutta ajattelimme vain vähän helpottaa siitä puhumista. Ja onhan siinä vähän sellaista ysäritunnelmaa, mitä olemme ehkä hakeneet.”
K: Love & Nature hiukan kärsii siitä, että sitä odotettiin vuosia ja albumista povattiin vuosisadan ihmeellisintä. Onko levy nyt mielestänne odotusten arvoinen?
V: ”Se on meidän eka levymme. Itsehän me ei olla spekuloitu kauheasti, vaan kaikki muut – toimittajat – ovat vastuussa siitä. Jotkut tykkää, jotkut ei. Tähän asti on ollut viittä tähteä ja sitten on ollut yhtä tähteä. Vihaa ja rakkautta. Se on vähän hektinen levy kyllä. Riippuu ihmisestä, kuka siitä tykkää. En mä sanoisi, että se on crowd pleasing levy, mutta mun mielestä se on aika hyvä moderni poplevy.”
K: Levyänne oli nasta kuunnella luureista, mutta en voisi kuvitella sitä soitettavan bileissä. Onko tässä jo jotain erikoisuudentavoittelua?
V: ”Jokaisen biisin allahan on tavallinen popsävellys, siis koukku ja jokin catch phrase, jolla se lähtee. Sitten me ollaan veivattu tuottajamme Jonaksen kanssa studiolla kaiken maailman eri juttuja. Sinänsä soundimme on löytänyt maksimaalisuuden. Pop on ollut tosi minimalistista, ehkä me ollaan sitten maksimalismia.”
K: Onko seuraava albumi jo tekeillä?
V: ”Seuraava albumi? Tällä hetkellä se on mietinnän alla, ja tarkoitus on kirjoittaa se tässä kevään aikana. Mulla on mielessä TLC:n kaltaista ysäri-R&B-kamaa. Katsotaan mitä tapahtuu. Mä olen aloittanut musiikkiurani soullaulajana, joten mulle seuraava albumi on ehkä sitä, että kirjoitetaan enemmän laulettavia biisejä.”
K: Ensimmäinen levy on julkaistu ja toinen on mietinnässä, mutta mikä on pitkän tähtäimen suunnitelmanne – ovatko Corpsulit olemassa vielä kymmenen vuoden kuluttua, muistaako teitä kukaan?
V: ”Toivotaan niin, toivotaan niin. Sehän riippuu ihan omista elämistämme, mitä me tehdään. Teemme kyllä musiikkia jossain muodossa – jos ei tässä, niin sitten jossain muussa. Kun me viime vuonna panimme hype poikki, tuli mieleen, että onko kaikki vain sitä, mitä joku meistä kirjoittaa tai että ollaanko telkkarissa. Kun tehdään musiikkia ja ollaan muusikoita, pitää tehdä jotain kestävämpää. Mä toivon, että tämä levy kestää. Mutta pitää vain tehdä lisää. En lupaa mitään ennen kuin olen kirjoittanut viisi seuraavaa albumia.”
K: Olette kuluttajille tuttuja otsikoista, joissa hengaatte Pariisin muotiviikoilla. Kuinka cooleja te oikeasti olette?
V: ”Me ollaan täysmummoja. Mutta ehkä se on sitten coolia, ettei yritä olla megacool. Teemme paljon duunia ja yritämme näyttää hyvältä, mutta coolius ei ole ulkonäössä, vaan karismassa ja siinä, mitä tekee ja sanoo.”
K: Suomen kaltaisessa pienessä maassa teille on tullut outo maine. Teistä puhuttiin kauheasti, mutta kun levy viivästyi, se kääntyi teitä vastaan ja alkoi ilkkumiskierre…
V: ”Mutta sehän ei ole meidän vikamme. Tietenkin olemme suostuneet Imagen ja Rumban kanteen, kuka ei suostuisi? Mua ei se haittaa. Joka kerta, kun tulee turpiin, oppii jotain uutta ja kasvaa vähän ihmisenä. Kyllähän me oltiin tosi nuoria kun aloitettiin. Mutta nyt on hyvä olla, kun on levy. Voidaan sanoa, ettei ihan täysin munattu. Vaikka levyssä onkin kananmuna kannessa.”
K: Te olette herättäneet ärsytystäkin. Mitä te sanoisitte ihmisille, jotka teistä ärsyyntyvät?
V: ”Me olemme ajatelleet, että on hienoa, että herätämme tunteita. Viha on myös tunne. Kauheinta bändille on, että laittaa levyn ulos tai on jossain keikalla, mutta kukaan ei puhu siitä, kukaan ei huomaa, kukaan ei postaa sitä Facebookissa. Mä sanoisin silti, että meidän julkisuuskuvamme on vääristetty: että me oltaisiin lapsilauma, joka vain riehuu jossakin jonkun kanssa. Eikä se ole totta, mehän olemme tehneet duunia ihan perkeleesti koko ajan. Mun mielestä hype kertoo aika paljon siitä, millaista musiikkia Suomessa on ja kuinka vähän nuoret oikeasti uskaltavat tehdä asioita. Minä ainakin olisin onnellinen, jos joku 18-vuotias tyttö alkaisi tehdä omaa bändiä ihan sataprosenttisesti. Silloin me olisimme onnistuneet jossain.”
Lue koko haastattelu Rumbasta 3/11