Kaija Koo kertoi toukokuun Rumban Kysymys & vastaus -palstalla, millaista oli olla lama-ajan kurittamien kuulijoiden lohduttaja.
Teksti: Anna Brotkin
Uudella levylläsi on iso liuta tämän päivän nimekkäitä musiikintekijöitä: Arto Tuunela, Iisa Pykäri, Paula Vesala, Samu Haber, DJPP ja Matti Mikkola. Miten projekti sai alkunsa?
”Asko Kallonen pisti sanan kiertämään, että nyt tehdään Kokkolalle levy. Minun on vaikea ajatella, että jostain vain tulisi mulle valmiita biisejä, joten halusin tavata tekijät henkilökohtaisesti. Pidettiin palaveri ja kerroin heille, kuka olen, mitä minulle on tapahtunut ja mitä haluan. Ajattelin, että tässä ei ole mitään menetettävää, on oltava avoin.”
Sanot, että biisisi ovat henkilökohtaisia. Miten se onnistuu, kun ne ovat muiden tekemiä?
”Osa teksteistä on syntynyt keskustelujen ja osa esimerkiksi kirjeenvaihtojen pohjalta. Taiteilijoilla on kyky olla intuitiivisia. Sydän vähän kallellaan perustui minun ja Paula Vesalan keskusteluun, kun puhuttiin festareiden takahuoneessa äitinä olemisesta. En mielelläni puhu yksityiselämästäni, paitsi kappaleitten kautta. Välillä olen typeränkin rehellinen: jos biisissä on yksikin rivi, jota en allekirjoita, en voi laulaa sitä.”
Myös Olavi Uusivirta on sanoittanut levyllesi yhden biisin. Kuulin, että olit ollut bailaamassa Olavin kanssa?
”Hahaa! Joo, kai sen voi kertoa. Törmäsin Olaviin ja Heikki Paasoseen Helsingin yössä, ja sitten lähdettiin Erottajan karaokeen. Annettiin toisillemme ihan kauheita nimiä niihin lappuihin. Jossain vaiheessa karaoke-emäntä suuttui ja sanoi, että me ei saada enää laulaa. Onneksi puhuttiin se ympäri ja saatiin jatkaa. Olavi oli siinä vaiheessa tehnyt minulle sen tekstin ja olin vaihtanut kohdan ’mustat perhoset tahtia lyö’ muotoon ’mustat perkeleet tahtia lyö’. Olaville se oli ihan ookoo.”
Mikä toimi uuden levysi lähtöajatuksena?
”Levynteossa tuottaja on ratkaisevassa asemassa. Halusin ehdottomasti, että Jukka Immonen tuottaa sen yhdessä tiiminsä Antti Riihimäen ja Arttu Peljon kanssa. Tiesin, että Jukalla on tiukka aikataulu, mutta sanoin, ettei minulle käy kukaan muu. Odotetaan rauhassa, vaikka levy tulisi viiden vuoden päästä. Studiovaihe olikin aika pitkä ja pirstaleinen, mutta olen levyyn äärimmäisen tyytyväinen. En ole sanonut tätä aiemmin omista levyistäni, mutta tämän minäkin ostaisin!”
Oletko kuullut ihmisten sanovan, että heitä nolottaa kuunnella Kaija Koota? Mistä sellainen nolostelu syntyy?
”Tunnustuksia on tullut jo joskus 1990-luvulla. Silloin rockväki kuunteli salaa Kaija Koota jossain perunakellarissa ikkunat kiinni. Onneksi tänä päivänä genrerajat eivät ole enää niin tarkkoja. Ihminen voi kuunnella mitä haluaa. Useinhan se menee niin, että kaivetaan vanha artisti naftaliinista ja sitten se on niin kuin vitsi. Nuoret ajattelevat, että ’hauskaa, mun mutsi kuunteli tätä!’ Mutta minä en halua olla mikään vitsi, vaan musiikintekijä. Minulle ei kelpaa pelkkä nostalgia, vaan katson eteenpäin ja haluan oppia uutta. Vielä 51-vuotiaana voi kehittyä muusikkona.”
Sanotaan, että popmaailma ihailee nuoruutta yli kaiken.
”Niin, ja laihuutta! No, minä en ole kumpaakaan. Uskon, että se on tärkeä viesti nuorille naisille: että ’tuolla toikin vain painaa menemään’. Kaikkea ei tarvitse kontrolloida niin paljon, vaan elämästä voi nauttia!”
Puhut paljon omasta iästäsi. Miksi?
”Minusta on hämmästyttävää, jos ihmiset eivät voi sanoa ikäänsä. Mistä on tullut ajatus, että ikä on häpeä? Minullekin sanotaan usein, että ’ai kun olet nuorekkaan näköinen’. Onko se paras kohteliaisuus, että on nuoren näköinen? Miksei voi sanoa, että olet hehkeä tai kaunis? Vaikka esiintymiseni ovat myös viihdettä, haluan samalla ottaa kantaa, esimerkiksi tähän ikäasiaan.”
Teit läpimurtosi keskellä lamaa vuonna 1993, ja suosiosi räjähti käsiin uudestaan vuonna 2010, jälleen talouskriisin aikaan. Oletko ihmisille jonkin sortin lama-ajan tukipilari?
”Ilmeisesti äänessäni on jotain lohdullista ja turvallista. Eräs yksinhuoltajaisän kasvattama poika on kertonut, että 1990-luvun alussa minun tumma ääneni oli hänen äitinsä, joka nukutti hänet uneen iltaisin. Ja eikö se niin ole, että ihmiset laman aikana turvautuvat taiteeseen? Kun heidät on pumpattu tyhjiin energiasta, he ovat valmiita laittamaan kampaamomaksunsa henkiseen hyvinvointiin, vaikka keikkalippuun.”
Onko artistin tehtävä sitten auttaa ihmisiä?
”En ole mikään epäitsekkyyden monumentti, mutta perimmäinen ajatukseni on hyvän tuominen ihmisille. Koen sen vastuullisena työnä. Politiikot puhuvat kapulakielellä, mutta muusikot vetoavat ihmisten tunteisiin, saavat ihmiset avautumaan ja puhdistumaan.”
Onko 1990-luvun suosiosta jäänyt jotain ikäviä muistoja?
”Kun Tuulten viemää (1993) tuli ulos, ajattelin, että haluan auttaa koko maailmaa. Minulle kasvoi sellaiset näkymättömät enkelinsiivet. Aloin antamaan sitä, mitä minulta odotettiin. Se oli ärsyttävää. Muistan yhdenkin kerran kun olin pankissa asioimassa ja se juttu ei edennyt yhtään. Minulla on temperamenttinen luonne, mutta olin hiljaa ja ajattelin itsekseni, että ’eijei, Kaija Koo ei räyhää. Kaija Koon kuuluu käyttäytyä ja olla esimerkkinä muille!’”
Mistä luulet, että tämä auttajan imago syntyi?
”Yksi nimeltä mainitsematon naistenlehden toimittaja alkoi aina itkeä nähdessään minut. Lehtijutuista syntyi sellainen kuva, että Kaija istuu kaiket päivät ikkunan ääressä, tuijottaa taivaanrantaa ja miettii syntyjä syviä. Kaikki kuvat olivat sellaisia, joissa katsoin maisemaa. Mietin, että mitä ihmettä! Yritin puhua keikoista ja heittää vitsejä, mutta toimittajan kynä alkoi rapista paperilla vasta, kun tuli joku ’syvällinen’ ajatus.”
Mutta nythän asiat ovat eri tavalla: nyt julkisuudessa on vapaa ja rohkea Kaija?
”Sain sen enkelin patsaan rikottua, ja hyvä niin. Julkisuuskaan ei samalla tavalla ahdista, kun uskallan olla oma itseni. Jostain syystä ihmiset haluavat kuulla jotain elämänviisauksia, mutta sanon aina, etten ole mikään neuvoja. Minusta on ärsyttävää, jos joku kertoo, miten pitäisi elää. Kerron omia ajatuksiani, ja jos joku kokee jotain samankaltaisuutta tai oivaltaa jotain, niin hyvä.”
Olen kuullut, ettet suostu enää yhteiskuviin fanien kanssa. Mistä tämä johtuu?
”Stagella olen Kaija Koo ja annan kaikkeni, mutta kun kipitän sieltä alas, olen Kaija Kokkola. Olen tajunnut, etten voi olla 24 tuntia vuorokaudessa kaikkien käytettävissä. Vuodesta 1993 lähtien olen seissyt siellä jakamassa nimmareita, joskus 40 asteen auringonpaahteessa nahkatakki päällä. Nykyään on vielä selfiet ja muut, ihmiset pyytävät jatkuvasti kuviin, mutta arjessani en suostu niihin. Tai no, joskus hellyn kirkassilmäisten lasten pyyntöihin.”
Vedit huhtikuussa kaksi loppuunmyytyä keikkaa Tavastialla. Mitä tapahtui?
”Se oli mieletöntä! Olin Tavastialla ensimmäisen kerran 17-vuotiaana, Jimi Suménin kosketinsoittajana. Silloin olin jossain korkealla hyllyköllä soittelemassa viulukonetta. Vuotta myöhemmin oltiin Steel Cityn kanssa lämppäämässä jotain jenkkibändiä. Jos olisin silloin tiennyt, että minulla on omat kaksi loppuunmyytyä keikkaa Tavastialla yli viisikymppisenä, en olisi ikinä uskonut.”
Lauluissasi elämä voittaa aina. Kompuroinnin jälkeen on ehkä tukka sekaisin, mutta ainakin ollaan tolpillaan. Mistä positiivisuus kumpuaa?
”Naiivit ihmiset ovat ihania, koska he uskovat johonkin. Monet hyvät asiat lähtevät liikkeelle siitä, että niihin uskotaan. Jos en olisi naiivisti uskonut että minusta tulee musiikintekijä, ei mitään tätä olisi tapahtunut. Keikoilla sanon ihmisille, että kun kyynikko tulee paikalle, sitä voi potkaista.”
Haastattelu on julkaistu Rumbassa 5/14.