Oululainen The Scenes rikkoo rockin kuluneita kaavoja ja saa parhaimmillaan haukkomaan henkeä

”Beige ei ole helppo levy. Se haastaa kuulijansa, kietoo mukaan, ottaa matsia ja jättää vielä lopuksi rinkiin hakemaan uusia tasoja biiseistä”, kirjoittaa Tuukka Tuomasjukka arviossaan.

Teksti: Tuukka Tuomasjukka, kuva: Aki Roukala

The Scenes: Beige
Sound of Finland

Maanista, aggressiivista, hengästyttävää.

Oululainen taiderockyhtye The Scenes lankesi Images of Animals Crying in Public -debyytillään (2013) ideaähkyyn. Toiselle albumille ilmaisu on kypsynyt, mutta musiikki poukkoilee yhä jossain kunnianhimoisen progen ja indien rajamaastossa. Tyypillinen säe-kertosäe-muoto on unohdettu, ja laulaja Konsta Koivisto luuppaa mielivaltaisesti liki mantroiksi muodostuvia, kauhuleffaestetiikkaa henkiviä sanoituksia.

Beige ei ole helppo levy. Se haastaa kuulijansa, kietoo mukaan, ottaa matsia ja jättää vielä lopuksi rinkiin hakemaan uusia tasoja biiseistä. Radiosingle Anorexia Is Boring ja minuuttien paisuttelun jälkeen huikeaan indierock-kliimaksin päättyvä Mythopoesis ovat merkkiteoksia, jotka saavat haukkomaan henkeä.

Ideoiden korkealentoisuus on vahvuuden ohella myös albumin heikkous. Surrealististen tekstien ja rakennekokeilujen vuoksi se uhkaa jäädä kaukaiseksi. Scenes saa tämän kuitenkin anteeksi. Beigellä se on onnistunut rikkomaan jumiutuneet kaavat, joiden mukaan rock-musiikkia pitää tehdä.

Arvio on julkaistu Rumbassa 5/14.