”Parkkonen käyttää äänialaansa laajasti ja tunteikkaasti ja tulkitsee genrelle tyypillisesti yksinkertaisin kiertoilmaisuin sanoja rakkaudesta, ihmissuhdeongelmista ja pään sisäisistä konflikteista”, luettelee Akseli Hiltunen Parkkosen albumin hyviä puolia arviossaan.
Teksti: Akseli Hiltunen, kuva: Lauri Laukkanen
Pete Parkkonen: Pete Parkkonen
Warner
Toinen yritys ensimmäisellä kotimaisella.
Kappaleet ovat velkaa Happoradion kaltaisille poprock-yhtyeille heleine indiekitaroineen, hölmöine sanoituksineen, falsettilauluineen ja konesinfoniataustoineen. Niissä luotetaan myös nostatusten tehoon. Tämän tyyliselle musiikille suurin kompastuskivi on liiallinen luottaminen paatoksellisuuteen, ja nytkin pienet nyanssit loistavat poissaolollaan. Kompastuskivi se on siksi, että ratkaisu latistaa levyn raidat monotoniseksi äänivalliksi ennalta-arvattavine notkahduksineen.
Suomen kieli sopii kuitenkin Parkkosen suuhun hyvin. Toivottavasti tulevaisuudessa kappalemateriaalikin pääsee fraseerauksen tasolle.
Arvio on julkaistu Rumbassa 5/14.