Kent analysoi albumillaan länsimaisen ihmisen ongelmaa: Kaikki on hyvin, eikä mikään ole

”Eihän Tigerdrottningen Kentin kaikkein parhaita levyjä ole – Miragen ohella ainoa klassikkobiisi on mantramainen vääryyksien aikakauden tilinteko La Belle Epoque – mutta on hienoa, että bändi tekee näitä levyjään säännöllisin väliajoin ja optimismiin sortumatta”, kirjoittaa Niko Peltonen arviossaan.

Teksti: Niko Peltonen

Kent: Tigerdrottningen
Universal

Reseptilääkettä sielulle.

Marraskuussa 1997 Kent oli kuuminta hottia. Minulla on tästä omakohtainen muistikuva: ostin silloin Rovaniemen Koskikadun R-kioskista elämäni ensimmäisen Rumban irtonumeron, koska nuo tyylikkäät mustiinpukeutuvat ruotsalaisnuorukaiset komeilivat sen kannessa. Olin juuri hankkinut Isolan, joka puki säveliksi monia asioita, joista en tiennyt mitään: lentoasemien yksinäisyyden, lääkepumpulin, sen erityislaatuisen kaipauksen, joka on varattu entisille tyttöystäville.

Nyt 17 vuotta myöhemmin tiedän näistä asioista enemmän, eikä Kent ole enää trendipörssin kärjessä. Minun elämässäni sillä on kuitenkin ollut paikkansa koko tämän ajan. Itsekin pukeudun edelleen jääräpäisesti mustaan, itsekin olen yrittänyt pysytellä romantikkona mutta saanut havaita lamakausiin oleellisesti liittyvän yhteiskunnallisen kyynisyyden ja suoranaisten maailmanlopun fiilisten nakertavan ihanteitani.

Tigerdrottningen ilmestyy vähän puun takaa, mutta valloittaa sydämeni heti Mirage-avausraidallaan. Se tuntuu Joakim Bergin sydämessä asuvien idealistin ja ihmisvihaajan sisäiseltä dialogilta dramaattisen mollimelodian siivin ja militantin tanssibiitin tahtiin. Kun varakas ruotsalainen laulaa elävänsä paikassa, jossa voi vain kuolla, olen riisuttu aseista. Ollaan lähellä länsimaisen ihmisen ongelman ydintä. Kaikki on hyvin, eikä mikään ole.

Sen enempää Kentin musiikista ei ehkä tarvitse sanoakaan. Se on lääkettä sielulle, jolle on annosteltu reseptilääkkeitä jo muutenkin tarpeeksi. Näin on ollut alusta asti, mutta sävyt muuttuvat synkemmiksi ja Bergin tekstit terävämmiksi sitä mukaa, kun kulissit ympäriltämme sortuvat ja korvataan kaikenlaisten jyrkikataisten hologrammihymyillä.

Eihän Tigerdrottningen Kentin kaikkein parhaita levyjä ole – Miragen ohella ainoa klassikkobiisi on mantramainen vääryyksien aikakauden tilinteko La Belle Epoque – mutta on hienoa, että bändi tekee näitä levyjään säännöllisin väliajoin ja optimismiin sortumatta. Olen hankkinut näihin itselleni reseptin ja keskivahvan addiktion.

Arvio on julkaistu Rumbassa 5/14.