Kaija Koon uutuuslevy on musiikkia, jota ”virallisella” tyylitajulla inhotaan mutta salaa kuunnellaan hartaasti

”Niin sävellyksellinen kuin soundillinenkin ilme on pääosin siloiteltu kiitettävän säröisäksi – mikäli ymmärrätte mitä tuolla epämääräisellä ilmaisutavallani tarkoitan. En ole varma tajuanko itsekään”, selventää Markku Halme Kaija Koon albumin syvintä olemusta.

Teksti: Markku Halme

Kaija Koo: Kuka sen opettaa
Warner

Kaijan kaikki puolet.

Albumin säveltäjä- ja sanoituskaartissa ovat suurimmin ahkeroineet Arto Tuunela, Iisa Pykäri ja Paula Vesala, muita nimitekijöitä unohtamatta. Kaija puolestaan on se sama Koo kuin aina, eli taso on tuttu ja turvattu. Tähtäin on taivaissa, mutta osin lennetään hieman liian matalalla.

Albumin käynnistävä, tarttuvalla ”korkkarit kattoon” -sloganilla ratsastava Supernaiset on kuvaava esimerkki biisistä, jota ”virallisella” tyylitajullani ja mielipiteelläni halveksun ja inhoan, mutta heti nurkan takana kuuntelen salaa vielä vähintään viisi kertaa. Osittain sama pätee myös nimibiisiin. Mutta albumin seassa on myös halpaa ja kamalaa roskaa ja paskaa – ei onneksi liikaa.

Suurin kohokohta on Paula Vesalan tekstittämä Sydän vähän kallellaan, joka kuuluu ehdottomasti vuosituhannen koskettavimpiin balladeihin.

Niin sävellyksellinen kuin soundillinenkin ilme on pääosin siloiteltu kiitettävän säröisäksi – mikäli ymmärrätte mitä tuolla epämääräisellä ilmaisutavallani tarkoitan. En ole varma tajuanko itsekään.

Arvio on julkaistu Rumbassa 5/14.