”Cobainin vaikutteet puskevat ajoittain pintaan: Rehashin ensimmäisen kertosäkeen hän laulaa Dead Kennedysin Jello Biafran äänellä”, kertoo Jean Ramsay arviossaan.
Kurt Cobain
Montage of Heck: The Home Recordings
Universal
Arvosana: 5,5/10
Suurin syy tähän lienee se, ettei se ole levy, vaan vailla sen suurempaa kuratoimista kokoon heitetty kokoelma demonauhoja ja äänikokeiluja, joita Cobain tuskin olisi koskaan halunnut julkaista.
Julkaisu ei kuitenkaan ole täysin moraaliton ja arvoton. Nirvana-fanille ja Cobainin luomisprosessista ja esteettisestä näkemyksestä kiinnostuneelle kuulijalle levy on kultakaivos, josta voi löytää todellisia kultahippuja, jos vain jaksaa kaivaa.
Näiden kohdalla kuitenkin usein tuskastuu, sillä kuten Cobainin tähdenlento itsekin, niiden kaari katkeaa usein liian nopeasti ja varoittamatta. Yksi levyn kiinnostavimmista raakileista, Burn The Rain, katkeaa puhelimenpirininään (myöhempi Poison’s Gone toistaa saman, vaikka puhelin on eri), ja nauhalle tallentuu Cobainin askeleet hänen kävellessään vastaamaan tähän, sanoakseen ”Ei, hän ei ole täällä…Hän meni töihin”. Nirvanansa tunteva fani tietää, että ”hän” on mitä todennäköisimmin tässä tapauksessa Tracy Marander, jonka kanssa asuessaan Cobainilla oli yksi kaikkein produktiivisimmistä luovista kausistaan, jonka aikana hän kirjoitti monta yhtyeen alkutaipaleen tärkeintä kappaletta (About A Girl on omistettu Tracylle).
Tässä on eräs Montage of Heckin suurimmista ongelmista: materiaalia ei ole kuratoitu millään tavoin. Äänitysajankohtia ei ole merkitty millään tavoin, yhteyksiä olemassaolevaan tuotantoon ei ole linjattu millään tavoin. Toki tämä johtuu varmastikin osittain alkuperäisten merkintöjen puutteellisuudesta, mutta joltain kohdin tietoa olisi varmasti voinut saada Cobainin muistikirjoista, joiden sooniselta vastakappaleelta Montage of Heck tuntuu.
Kappalelistaa katsoessa vaikuttaa kuitenkin siltä, että jonkunlaiseen kronologiaan on pyritty: Tobyn kaudelta ovat selvästi Burn The Rain ja välittömästi sen jälkeen tuleva Clean Up Before She Comes, joka tekee Cobainia vaivanneesta sotkun keskellä laiskottelusta kappaleen imuriin tarttumisen sijaan, kun taas tytär Frances tulee esiin levyn loppupuolella kahdessa kappaleessa.
Cobainin vaikutteet puskevat ajoittain pintaan: Rehashin ensimmäisen kertosäkeen hän laulaa Dead Kennedysin Jello Biafran äänellä.
Muutenkin Montage of Heck on tulvillaan tekstuureja pikemminkin kuin lauluja. Kiertäviä ja särön rajalle ajettuja akustisia kitaroita, fuzz-pedaaleja, bassoista pörinää, tremoloja ja delay-pedaaleja, hassuja ääniä, lapsellista jokeltelua… Kaikki rakennuspalikoita siinä ääniteoksessa, joka Nirvana lopulta oli.
Cobainin kokonaisvaltaisesta näkemyksestä kertoo se, että hän säveltää kappaleisiinsa jopa bassolinjat (kuten tässä demoversiossa kappaleesta Been A Son), vaikkeivat kertosäkeen sanat ole edes valmiina. Osan kappaleista Cobain on selvästi säveltänyt bassolla (She Only Lies), koska soittaa demonkin sisään tällä instrumentilla. Tästä basisti Krist Novoselic on ymmärrettävästi ollut vaiti.
Kronologiasta puhuu myös se, että ilmeisen englantilaisella aksentilla mumistu Desire kuulostaa Beatles-pastissilta, ja sitä seuraa levyn ”ainoa” (lainausmerkeissä siksi, että mm. Happy Guitar kuulostaa hämmentävän tutulta) cover, uskollinen ja reverentti akustinen luenta kappaleesta And I Love Her.
Levynä Montage of Heck on siis tuskastuttava, mutta omalla tavallaan tarpeellinen. Raakileet näyttävät, että Cobainille riffit ja sointukierrot tulivat ensin, sitten mumistu suuntaa-antava melodia, ja sitten vasta sanat: sekä Been A Son’ista kuin Frances Farmer Will Have Her Revenge On Seattle’sta (”she shold have been a son” / ”I miss the comfort of being sad”, tai Cobain kyllä laulaa sen lopussa, mutta viimeinen sana ei kylläkään ole ”sad”) puuttuvat leimalliset kertosäkeen punchlinet näillä versioilla.
Kaiken sekamelskan keskeltä kipeimmin osuvat Rhesus Monkeyn sanat ”If I don’t like myself the how can I live…And how can I like you?”, joiden ajankohdan selittää pian perässä seuraava käsite ”pennyroyal tea”. Kyse on In Uteron demoista, levyn jonka nimi piti alunperin olla I Hate Myself And I Want To Die.
Montage of Heckin kautta piirtyvä kuva Kurtista on siis varsin todenmukainen, ehkä paikoitellen jopa liian intiimikin. Näitä nauhoja kuunnellessa tulee ajoittain olo kuin lukisi päiväkirjaa. Tämä rajoittaa tilanteita milloin levyn haluaisi laittaa soimaan, mutta vaikea sitä on fanin hyllystään poistaa kun sen kerran on kuullut.
Montage of Heck on ristiriitainen levy: hauska ja turhauttava, kipeä ja hölmö, äänekäs ja herkkä, typerä ja nerokas. Aivan kuin tekijänsä.
Jean Ramsay