”Fuck you I won’t do what you tell me” – arviossa Rage Against the Machinen loistava livetaltiointi

”Yhteisöllisestä tapahtumasta kun on kyse, niin suurkeikan tunnelma on harvinaisen tiivis ja kiihkeä”, hehkuttaa Kimmo K. Koskinen arviossaan.

Rage Against the Machine
Live at Finsbury Park
Eagle Vision
Arvosana: 8,5

Vuonna 2009 brittiläispariskunta masinoi Facebook-kampanjan, jossa Rage Against the Machinen funkkaava aggro-rock-klassikko Killing In the Name vuodelta 1992 syrjäytti joulun listojen kärkipaikalta X-Factor-tauhkan. 2010 Rage Against the Machine heitti kiitokseksi massiivisen keikan, jota kelpaa fiilistellä kotioloissakin.

Bändi on hyvässä iskussa ja ilmaisu on väkevää. Kertaalleen hommat lopettanut yhtye puhaltaa biiseihin tulta ja tappuraa. Solisti Zach de la Rocha sylkee tuhanteen kertaan toistamiaan riimejä hämmästyttävän kiivaasti. Kitaravelho Tom Morello mesoaa de la Rochan kanssa kilpaa, mutta hyvin riffit ja omalaatuiset efektiluritukset remuamisesta huolimatta taittuvat.

Samoin RATM:n tauon aikana Audioslavena toiminut soittajakolmikko moukuttaa kiitettävällä innolla. Leimallista esitykselle on tanakka mutta hyvin railakas ja urautuneesta kaukana pysyttelevä ote. Bändi siis antautuu tulkitsemaan kappaleita ilman minkäänlaista leipiintymisen häivähdystä. Tietysti osansa tähän lienee siinä, että 40 000 hengen yleisö pomppii miesten hiphop-rockin tahtiin kuin kiihkeästi sykkivä sydän.

Napakka setti on silkkaa rautaa aloittavasta Testifysta setin päättävään Freedomiin. Omiensa seassa yhtye vetää bonukseksi Clashin White Riotin. Punk-cover on oiva valinta, ja tavallaan heijastaa koko konstailematonta show’ta. Valtavista puitteista huolimatta esitys on intiimi ja intensiivinen.

Ohjaus ainakin pitää bändin hyvin hyppysissä, samalla kuitenkin väläytellen yleisömerentakaisia maisemia. Kun yhtyettä kuvataan mesomassa askeettisella lavalla, ja sen jälkeen laajennetaan laajaan festivaalinäkymään, tilannetta ei oikeastaan edes miellä samaksi. Ohjaus on huomaamatonta mutta toimii ehdottomasti tunnelman eduksi.

Yhteisöllisestä tapahtumasta kun on kyse, niin suurkeikan tunnelma on harvinaisen tiivis ja kiihkeä. Ei vähiten encore-paikalle säästetyn juhlakalun kohdalla. Siinä aika helkutin monta tyyppiä karjuu sielunsa syövereistä ”fuck you I won’t do what you tell me.” Nouseehan moisesta ihokarvat pystyyn kotonakin.

Kimmo K. Koskinen

Arvosteluasteikko:
0–1,9 p. hengenvaarallinen
2,0–4,9 p. kehno
5,0–6,9 p. keskinkertainen
7,0–8,9 p. hyvä
9,0–10 p. klassikko