Arvio: Amorphisin uutuus saattaa olla bändin nykysoundin huipentuma

”Amorphisin musiikkia on ennenkin kutsuttu kevyeksi versioksi Opethin progressiivisuudesta, mutta nyt vertaus tuntuu aiempaa oikeutetummalta”, kirjoittaa Saku Schildt arviossaan.

Arvio on julkaistu Rumbassa 4/15.

Amorphis
Under the Red Cloud
Nuclear Blast

Arvosana: 8,6

Niin sitä musiikkitoimittaja joutuu kääntämään takkiaan kuin pahinkin poliitikko. Muistaakseni totesin jo Skyforger-levyn (2009) kohdalla, että Amorphisin nykytyyli alkaa toistaa itseään ja seuraavalla albumilla pitäisi tapahtua jonkinlaista uusiutumista, ettei homma alkaisi tuntua väljähtäneeltä.

Under the Red Cloud on yhtyeen kolmas tuon jälkeen julkaisema levy, ja bändi on vähät välittänyt kriitikon hoputuksista. Silti uutuusalbumin ääressä huomaa viihtyvänsä erinomaisesti.

Amorphisin pitkän uran voi katsoa jakaantuvan kahteen osaan, ja vedenjakajana toimii vuonna 2006 julkaistu Eclipse-albumi. Tuolloin yhtyeeseen liittyi uusi laulaja Tomi Joutsen, ja orkesterin nykysoundi löytyi.

Aiemmin Amorphis-levyt saattoivat erota toisistaan rajustikin. Jos yksi oli death metalia, seuraavalla kuului Kingston Wall -sävyjä ja kohta annettiin puolestaan tilaa Sakari Kukon saksofonille. Eclipsen jälkeen Amorphis on kuitenkin keskittynyt hiomaan kehittämäänsä melodista, radiokelpoista ja kansanmusiikkiteemoilla leikittelevää death metal -reseptiään terävimmilleen.

Voi olla, että Under the Red Cloud on viimein tuon kehityskulun huipentuma. Levy on erittäin hyvä.

Circle– (2013) ja The Beginning of Times (2011) -albumit eivät nekään olleet huonoja, mutta julkaisut jakaantuivat selvemmin pariin kohokohtaan ja helposti unohdettaviin rivibiiseihin. Under the Red Cloudin kappalemateriaali on vahvempaa kautta linjan, ja biiseissä riittää koukkuja.

Amorphisin musiikkia on ennenkin kutsuttu kevyeksi versioksi Opethin progressiivisuudesta, mutta nyt vertaus tuntuu aiempaa oikeutetummalta.

Kitaristi Esa Holopainen toteaa Rumban 4/15 haastattelussa, että Under the Red Cloudin tuottanut Jens Bogren (aiempia tuotantoja muun muassa Paradise Lostille, Katatonialle, Opethille ja Amon Amarthille) oli ”melkoinen orjapiiskuri” ja onnistui saamaan nelikymppisistä muusikoista irti ylimääräisiä tehoja. Tämä on albumia kuunnellessa helppo uskoa.

Jos kappaleissa on ilahduttavan paljon sävyjä herkistelyn ja tykittämisen välimaastossa, Tomi Joutsenta ei ole niistä kiittäminen. Hänen ulosantinsa noudattaa edelleen samaa kaavaa kuin kaikilla aiemmillakin levyillä, eli laulu vaihtelee örinän ja puhtaiden osuuksien välillä. Molemmissa ääripäissä on kuitenkin vain yksi vaihde, ja etenkin puhtaissa lauluissa Joutsenen toivoisi keksivän muitakin tapoja tulkita tekstiä kuin tavaramerkkimäisen melodramaattisen paatoksensa. Murisemisen Joutsen hoitaa alkuvoimaisemmin.

Circle oli Amorphisin parhaiten maailman myyntilistoilla menestynyt albumi, ja tämä uutuus saattaa hyvinkin pistää edeltäjäänsä paremmaksi. Se olisi ilahduttavaa, sillä Amorphis ei ole koskaan saanut kansainvälisillä kentillä sille kuuluvaa huomiota.

Turisaksen ja Korpiklaanin kaltaiset bändit toki hallitsevat ulkomusiikillisen imagonluomisen veteraaneja notkeammin, mutta jos puhtaasti musiikillisia ansioita katsotaan, Amorphisin julkaisujen pitäisi nostattaa korkeampia laineita englanninkielisissä musiikkiblogeissa.

Suomessa uutuus uponnee yleisöön totutulla tehokkuudella. Kyllä tämän levyn voimin taas saadaan keikoille väkeä aina ensi vuoden festarisesonkiin asti.

Saku Schildt