Arkistojen Hindenburg vai Jumalten vasara? Syynissä Led Zeppelinin kolmen ensimmäisen levyn uusintapainokset.
Teksti: Markku Roinila, kuva: Warner / Atlantic
Led Zeppelin on yksi maailman bootleg-kuninkaiden lempilapsista. Suhteellisen tiiviin uran (1968–80) tehnyt, vaikeasti määriteltävä bändi tekee nyt piraatit tarpeettomaksi julkaisemalla levyistään Jimmy Pagen remasteroimat uusintapainokset erinäisillä tärpeillä, jotka varmasti saavat fanit kuolaamaan.
Ensimmäiset kolme uusintajulkaisua näyttävät suuntaa myöhemmille. Led Zeppelin I–III -levyt julkaistaan remasteroituina versioina paitsi cd:nä ja lp:nä myös kahden cd:n tai lp:n deluxe-versioina, joissa on remasteroidun levyn lisäksi toinen levyllinen lisämateriaalia. Tämän kaiken saa toki myös digitaalisena latauksena, ja Spotifystäkin voi levyt etukäteen tarkistaa.
Lisäksi kustakin levystä ilmestyy Super Deluxe -boksi, jossa on remasteroitu levy cd:nä ja vinyylinä sekä lisämateriaali kummassakin formaatissa, digitaalinen latauskoodi sekä 70-sivuinen kovakantinen kirja, jossa on julkaisemattomia kuvia ja muistokirjoituksia. Mukaan tulee myös jäljitelmät Atlanticin alkuperäisestä promomateriaalista.
Julkaisut ovat siis muodollisesti samalla tasolla kuin mihin viime vuosina on totuttu. On selvää, että bootleg-rahat pyritään näillä keräämään oikeaan osoitteeseen.
Varsinainen valttikortti on Jimmy Pagen suorittama remasterointi, joka varmasti houkuttelee monia ostamaan samat levyt uudelleen – edustaahan se uusinta ”virallista” näkemystä yhtyeen musiikista. No, Page tai ei, soundit ovat todella hienot.
John Bonhamin rummut takovat todellakin kuin Jumalan vasarat, ja ensimmäistä kertaa John Paul Jonesin basson erottaa vaivattomasti kaikissa biiseissä. Page on tietenkin pitänyt huolta oman kitaransa iskevyydestä, ja akustiset kitarat kuulostavat paljon paremmalta kuin aikaisemmin. Robert Plant kiemurtelee ja tulkitsee toki vakuuttavasti, vaikka itse en hänelle ole koskaan varsinaisesti lämmennyt.
Soittimien erottelu on huippuluokkaa, ja soinnin orgaanisuus tulee hyvin esiin. Myöhemmille metallipäille on hyödyllistä tarkistaa, miten vähän Jimmy Page loppujen lopuksi käyttää säröä soitossaan. Kaikkiaan on sanottava, että remasterointi on yhtä huippuluokkaa kuin esimerkiksi taannoisilla Beatles-uusintajulkaisuilla.
Mutta sitten varsinaiseen asiaan. Levy-yhtiön äärimmäisen tarkasti vartioiduissa tiloissa graalin maljaa raotettiin himottujen arkistomateriaalien suhteen. Mitä tarkkana ammattimiehenä tunnettu Page on laskenut maailmaan?
Tiedotteen mukaan Page on lausunut: ”Lisämateriaalit ovat kurkistus kunkin levyn tekemisen ajankohtaan. Ne ovat kokoelma raakamiksauksia, käyttämiämme taustanauhoja, vaihtoehtoisia studio-ottoja sekä uutta materiaalia, jota olemme äänittäneet samoissa studiosessioissa”. Kuulostaa hyvältä, vai mitä? Katsotaanpa.
Led Zeppelin
Muista uusintajulkaisuista poiketen ensimmäisen Led Zeppelin -levyn deluxe-editionissa ei ole studiomateriaalia, vaan lisälevyltä löytyy bootlegina jo yleisesti tunnettu keikka Pariisin Olympiasta 10.10.1969. En ole kuullut bootlegia, mutta sen soundit eivät voi olla niin hyvät kuin tässä.
Kirpeän rapsakka, bluesista ponnistava rockbändi pistää parastaan, ja erityisesti rytmiryhmän työskentely on henkeäsalpaavaa. Jos joku Zeppelin-live pitää kuulla, se on tämä eikä paikoitellen junnaava The Song Remains the Same (1976). Keikka on tallennettu vain pari päivää ennen Led Zeppelin II:n julkaisua, ja niinpä mukana ovat studioversiosta hieman poikkeava Heartbreaker ja Moby Dick.
Ylimmäksi nousee toki ykköslevyn massivinen bravuuri, Jake Holmesin kirjoittama Dazed and Confused, jossa Page pääsee leikkimään jousella ja kaiulla varsin vakuuttavin tuloksin.
Led Zeppelin II
Ykköslevyn lisälevy on aika pakkohankinta, mutta entäpä sitten kakkoslevyn lisämateriaalit? Page yksin tietää, mitä kaikkea arkistonauhoilta oikeastaan löytyy, ja toisaalta sekä Page itse että Jones olivat kokeneita studiomuusikoita jo ennen Led Zeppelinin perustamista. Miehet olivat tottuneet tekemään studiossa vain tarpeellisen eivätkä tuhlaamaan aikaa.
Tätä taustaa vastaan ei ole yllätys, että lisämateriaali on asiassa pysyvää. Esimerkiksi The Who -uusintajulkaisuilta tuttuja hassutteluja ja covereita ei liiemmin kuulla.
Deluxe edition -lisälevy käynnistyy – kuten tietenkin alkuperäinenkin – Whole Lotta Lovella. Versio on vielä keskeneräinen ja instrukohtia on enemmän ilmeisesti siksi, ettei sanoja ei oltu keksitty tarpeeksi. Myös efektit ovat vielä vähän puutteellisia lopulliseen versioon nähden, ja muutenkin jotain tuntuu puuttuvan.
Sen sijaan What Is And What Should Ever Be on melkein sama kuin lopullinen versio, vaikka kitarat ja varsinkin slide-skitta tuntuvat olevan enemmän pinnassa. Kitaroiden stereopanorointi puuttuu vielä.
Thank Yousta kuullaan vain tausta, mutta sehän sopii! Jonesin urkutyöskentely nimittäin kuulostaa niin hyvältä, ettei laulua osaa edes kaivata. Myös Bonhamin rumpubreikit kuulostavat entistäkin komeammilta, kun Plant ei inise niiden päälle. Livin’ Lovin’ Maidista löytyy myös pelkkä tausta, jossa varsinkin basso erottuu edukseen.
Tiiviin vauhtiraidan Heartbreakerin tapaus on yleinen – muutama tästä versiosta löytyvä pidempi instrukohta on lopullisessa miksauksessa niistetty syystäkin pois tehokkaamman lopputuloksen saavuttamiseksi. Moby Dickin versio sisältää vain koko bändin yhdessä soittamat kohdat. Ensimmäisen säkeistön jälkeen lasketaan neljään, ja sitten mennään taas.
Varsinaiset huippuhetket ovat vielä mainitsematta. Ramble on minusta aikuisten oikeesti parempi kuin lopullisella levyllä oleva versio. Akustinen kitara soi todella hienosti, ja versio on jotenkin tunnelmaltaan hyvä – siitäkin huolimatta, että feidaus on tässä vähän myöhässä. Bring It On Home on puolestaan energisempi ja vähän nopeampi veto kuin virallisella levyllä. Olisin kyllä tainnut valita senkin levylle.
Lopuksi: lisälevyllä on kokonainen uusi biisi nimeltään La La. Tai oikeastaan siinä on monta uutta biisiä, sillä La La kuulostaa urkuvetoiselta muistiinpanolta, jossa bändi kokeilee erilaisia riffejä toinen toisensa perään.
Kyseessä on siis koko bändillä soitettu instruveto, josta löytyy aineksia 2–3 biisiin. Kitarasoolo ja slide-osuudet kuulostavat kyllä ihan komeilta, mutta eihän tämä missään tapauksessa ole mikään sellainen uusi helmi kuin vaikkapa Beatles Anthology 3:lta löytyvä Not Guilty.
Led Zeppelin III
Zeppelinin kolmas levy levytettiin paljon vapaamuotoisemmin kuin kaksi ensimmäistä. Ei siis ole ihme, että lisälevyltäkin löytyy vähän kiinnostavampaa tavaraa kuin vain lopullisen levyn vaihtoehtoisia miksauksia. ”Uusia” biisejä ei kyllä ole, mutta vaihtehtoisten versioiden lisäksi löytyy uusia sovituksia ja yksi cover.
Levyn avaavassa iskusävelmässä Immigrant Songissa efektit ovat kuuluvampia – tremoloa on kitarassa rutkammin, eikä lauluefektejä varsinkaan lopussa säästellä. Kuten mainittu, akustiset kitarat kuulostavat remasteroinneissa mahtavilta ja Friendsin laulutonta soittoa kuuntelisi vaikka kuinka pitkään.
Celebration Day kuulostaa lopun uusista kitararaidoista huolimatta riisutummalta kuin virallinen versio. Urut ovat Since I’ve Been Loving Youssa hyvin esillä, ja loppu poikkeaa hiukan levyversiosta. That’s the Way on aika samanlainen kuin levyllä, vai olisikohan laulu vähän enemmän pinnassa.
Selvempiä irtiottoja ovat Bathroom Sound, joka on nimensä mukaisesti kaikuisampi versio Out on the Tilesista sekä Jennings Farm Blues, joka on puolestaan instrumentaaliversio Bron-Y-Aur-Stompista. Tämä sähköversio melkein perustelee ekstralevyn, sen verran komeaa soittoa ja menoa tässä on. Myös Gallow’s Pole -versio toimii hienosti, vaikka loppufiilistely menee vähän pitkäksi ja kaikki lopettavat eri aikaan.
Cover-versio Keys tot he Highway/Trouble in Mind -bluesklassikosta on aika samanlaista leirinuotiosoittelua kuin kolmosen kakkospuolikin. Akustisen kitaran ohella siinä on vain laulu ja huuliharppu, mutta kappale kelpaa hyvin malliksi siitä, että bluesia voi soittaa mainiosti myös akustisella kitaralla – sillähän se on syntynytkin.
Kaikkiaan Led Zeppelin -uusintajulkaisut ovat sen verran ärsyttävän hyviä, että vanhojen vinyylilevyjen omistajien – kuten minun – on syytä ehkä sittenkin vaivautua. Ainahan bändi on hyvin jytissyt, mutta sen verran komeilta remasteroinnit levy-yhtiön holvissa kuulostivat, että wanhakin pääsi innostumaan.
Lisälevyjen suhteen en ole ihan niin varma. Live on kyllä ohittamaton ja kaksi muuta lisälevyä ovat eittämättä kiinnostavia, mutta ne ovat ehkä kuitenkin pakollisia vain Led Zeppelinin pitkään oppimäärään tähtääville.