Maria Kivimaa lähti selvittämään, mikä ihme siinä Beyoncéssa oikein viehättää. Mutta miten kävi? Suliko kyynisen toimittajan sydän kimalteisen pop-glamourin edessä?
Teksti: Maria Kivimaa, kuva: Sony Music
Aluksi ei innosta yhtään. Minut on komennettu katsomaan Beyoncén oman tv-ohjelman nauhoitusta pienessä lontoolaisessa studiossa. En tiedä mimmiltä kuin kaksi biisiä ja maineen maailman mehevimmän takamuksen omistajana. Kuten kunnon aneemisen indiesnobin pitääkin, teilaan tekoripset ja hulavanteet ja urbaanin listapopin uudelleen joka aamu. Etten vahingossakaan harhautuisi progerockin ja itkuvirsien ojasta karnevaalimusiikin allikkoon.
Lava näyttää kreikkalaiselta joulualttarilta. Parikymmenhenkinen, tautisen kaunis naisorkesteri on puettu Mozartin ja Eyes Wide Shutin hengessä. Beyoncé syöksyy lavalle: Crazy In Love. Pyrotekniikkaa ja peppuja. Yleisö riehaantuu.
Kuvauksiin on hakenut noin miljoona toiveikasta fania, sisään on otettu kolmesataa. Ja tietenkin vipit, toimittajat ynnä muut turhakkeet, jotka hekin kiljahtelevat kiitettävästi. Aivopesu toimii, lavahuuma leviää takariviin sekunneissa. Vieruskaverini kysyy, kuinka joku voisi olla pitämättä ”Beestä”.
Noh, suomalaiset ovat ainakin kehittäneet jonkinlaisen immuniteetin; Beyoncé ei ole listakärkiä hätyytellyt. Liian iloista meininkiä? Liian kimaltavaa? Liian jenkkipurkkaa? Liian tahratonta ja särmätöntä?
Tämä loppuun asti viety täydellisyys tosiaan puuduttaa viimeistään siinä vaiheessa, kun studioyleisö pääsee kysymään kysymyksiä tähdeltä. ”Mitä muuttaisit itsessäsi?”, kysyy nuori tyttö kyyneleet valuen. ”En pidä isoista korvistani”, Beyoncé kujertaa.
Ronskein paljastus lienee se, että hän pitää neljiä sukkahousuja päällekkäin, jotta valokuvaajat eivät saisi napattua epäedullisia intiimiotoksia. Tai ehkä sittenkin se, että noloin ikinä lavalla tapahtunut kömmähdys oli pienen räkäkuplan pullahtaminen nenästä.
Beyoncésta ei saa otetta. Hän juttelee suloisesti yleisölle ja nolostuukin välillä, mutta laskelmoidusti. Eivätkö nämä itkuun pillahtelevat parikymppiset fanitytöt (poikiakin löytyy kiitettävästi) tajua, että kaikki on suurtä näytelmää? Beyoncén jokainen hiuskiehkura ja tunteellinen äänenvärähdys on tarkkaan harkittua show’ta? Kyynisen, tekointellektuellin pohdintani keskeyttää Halo-biisi. Se toinen, jonka tuotannosta tunnen. Täydellisesti kirjoitettu, eeppinen siivu rakkauspoppia.
Huomaan alkavani sulaa. En nyt nieleskele, jumankauta sentään, mutta kaukana se ei ole. Edessäni istuvat keski-ikäiset naiset hautaavat pään käsiinsä.
Toisaalta, onko sillä nyt niin väliä, miksi jokin musiikki koskettaa, kunhan vain koskettaa? Matt Berningerin raadolliset vedot keski-ikäisen miehen sieluntuskasta tai Beyoncén enkelimäinen stadiontunnelmointi täydellisestä rakkaudesta; eri asia, sama lopputulos. Ryhdyn miettimään, miksi ensimmäinen koskettaa minua, 29-vuotiasta sinkkunaista jotenkin enemmän. Lopetan turhan kritisoinnin ja nautin. Vähän.
Seuraa ilmeisesti Irreplaceable, sitten The Best You Never Had ja liuta muita biisejä.
Beyoncén uusi levy ei ole ottanut tuulta alle odotetulla vauhdilla, mutta täällä se ei tunnu missään. Yleisö osaa jokaisen biisin sanat, ja ”Bee” laulattaa jengiä helposti. Tanssimaankin pitäisi ryhtyä, mutta tähän en taivu, ainakaan ilman alkoholitarjoilua. Muut ryhtyvät.
Ymmärrän, että koreografiat ovat vähintään puolet tämän artistin vetovoimasta. Pepunkeikutuksen hän osaa, huikean hyvin. Tätähän voisi katsoa vaikka ilman ääntä. Sitten kiivetään valkoisen flyygelin päälle, kiehnätään siinä tuulikoneen huristessa ja lauletaan, että rakastele minua. Ei nyt ihan Rihannaa mutta aika lähellä. Onneksi Beyoncé lienee pukenut päälleen ne neljä kerrosta legginsejä.
Show alkaa olla lopuillaan. Juontaja kiittelee, Beyoncé kiittelee, yleisö kiittelee. Kaikilla on ollut ilmeisesti ”huikea ilta”.
Maailmaan mahtuu paljon muovisia tähtösiä ja sitä surullisenkuuluisaa kaupallista r&b:tä, mutta Beyoncé on silti omassa luokassaan. Sattumaa vai jotain muuta? En tiedä. Kyllä se paremmin laulaa kuin Kanye West, tai ainakin vähemmällä autotunella. Tanssitaito on mainittu jo. Täydellinen ulkomuoto ei haitanne. Taidokkaan kaavan mukaan kirjoitetut kipaleet ja niin edes päin. Riittäävätkö nämä nostamaan ”Been” ohi lähes identtisten kilpailijoidensa maailman ihailluimmaksi poptähdeksi?
Itse äänestän sen jonkin selittämättömän tekijän puolesta. X-factor. Ja joudun myöntämään tappioni, että ehkä ihan vähän tykkään Beyoncésta sittenkin. Tätä ei tapahtunut Kanye Westin Flow-keikalla. Kotiin päästyäni kuuntelen vielä kerran Halon (hys, tästä ei puhuta) ja vaihdan sitten The Nationalin varhaistuotantoon. Joku roti tässä täytyy yrittää pitää.