Kaukaa pohjoisessa varttunut Antti Lainas oli kotiseudullaan Kemissä kumma tapaus: suomirockia ja metallia ihannoivaan ympäristöön kasvoi brittipoppia diggaileva nuorukainen. Nyt etelämmäksi muuttanut Lainas on julkaissut ensimmäisen soololevynsä. Lainas vastasi pariin kysymykseen sähköpostitse.
Teksti: Saku Schildt, kuva: Sound of Finland
Olet kotoisin Kemistä. Millaisia bändejä tai artisteja Kemissä on? Onko kaupungissa vilkas musiikkielämä?
Lähdin Kemistä 2004. Nykytilanteesta en ole oikein perillä, mutta Kemistähän on tullut monia kovia tekijöitä laidasta laitaan. Sonata Arctican tietävät kaikki, mutta lisäksi myös marginaalisempia juttuja ja artisteja kuten Yari ja Jori Hulkkonen. Treenikämppiä löytyi ainakin vielä mun aikana ja keikkojakin sai suht helposti. Kuulin juuri eräältä paikalliselta toimittajalta, että kaupungin paras elävää musiikkia tarjoava baari ajetaan ehkä alas. Se kyllä kirpaisi. Maailmalla liikkuessa on käynyt selväksi, että Kemi tunnetaan punaisena kulttuurikaupunkina, jossa haisee sellu.
Saatekirjeessäsi mainitaan sinun arvostavan brittipoppia ja Suedea. Oliko kotikaupungissasi muita samanmielisiä, vai saitko olla heavy-orientoituneella seudulla itseksesi kiinnostuksesi kanssa?
Melko itsekseni sain olla, ja turpaankin tuli. Kemissä oli 1990-luvun lopulla melko vahva suomirock/pop-skene. Vierastin sitä silloin helvetisti. Kuuntelin tarkoituksella vain englantilaisia bändejä, koska tiesin, että pätemiseni niistä vituttaa monia. Kuuntelen kyllä edelleen samoja bändejä. Juuri aamulla luukutin Definitely Maybeä. Todella harvoin innostun mistään uudesta. Suomirockia olen tosin alkanut diggailla myös. Varsinkin tätä Eput– ja J. Karjalainen -osastoa.
Mitä kautta olet kulkenut tähän pisteeseen, että julkaiset pian debyyttilevysi?
Mä kuulun siihen vanhan liiton ryhmään, joka on tehnyt helvetisti keikkoja vaikka persnetolla. Cover-bändillä kierrettiin paskalla pakulla parhaimmillaan yli sata paikkaa vuodessa ihan soittamisen ja yhdessäolon riemusta. Sitä kautta on tullut tarvittava kokemus ja nöyryys. Omia biisejä olen tehnyt lapsesta lähtien. 1990-luvun lopulla aloin pitämään niitä sen verran hyvinä, että ajattelin biisien tekemisen olevan elämäntehtäväni. Myöhemmin näkemys on vain vahvistunut. Viime aikoina olen miettinyt, miten vaivattomasti kaikki on edennyt. En koe mitenkään puurtaneeni. Varmaan näissä hommissa juttu toimii tasan niin kauan kun se on mieleistä ja riittävän pyyteetöntä.
Juttu jatkuu seuraavalla sivulla: