Levyarvio: Smashing Pumpkins teki virkeimmän albuminsa sitten Mellon Collie -klassikon

”Pumpkins on kaukana 1990-luvun kulta-ajastaan, mutta yhtye tuoksahtaa silti tuoreemmalta kuin vuosikausiin”, kirjoittaa Kimmo K. Koskinen arviossaan.

Arvio on julkaistu Rumbassa 10/14.

Smashing Pumpkins: Monuments to an Elegy
Martha’s Music

Kuulapää keskittyy olennaiseen.

Miehistö- ja julkaisuteknisistä hämmennyksistä huolimatta käsillä on Pumpkins-mittakaavassa selväpiirteinen pop-albumi. Billy Corgan – joka siis hoitelee Jeff Schroederin kitaraa ja itsensä Tommy Leen mätkimiä rumpuja lukuun ottamatta kaiken – on tiivistänyt annin kompaktiksi. Puolituntinen levy voi vaikuttaa jopa tyngältä pöhötaudista kärsivän Pumpkins-katalogin jatkeena.

Huuruilusta vapaa levy on tyylillisesti jostakin teollisen Adoren (1998) ja primitiivisen Gishin (1991) välimaastosta. Sitä leimaa synteettinen konemaisuus, jota kuitenkin puhkoo alternative-kitara ja Leen napakka biitti. Ilmaisun pohjana toimiva psykedeelinen shoegaze ilmentyy selväpiirteisenä, ja rasittava progehaahuilu sekä ylipitkät maailmojensyleilyt loistavat poissaolollaan.

Pumpkins on kaukana 1990-luvun kulta-ajastaan, mutta yhtye tuoksahtaa silti tuoreemmalta kuin vuosikausiin. Monuments to an Elegy on kokonaisuutena ajatellen elähdyttävin Pumpkins-levy sitten Mellon Collie and the Infinite Sadnessin (1995) – ilman sen hittejä, mutta myös ilman sen höttöjä.

Kimmo K. Koskinen